Illan hiljaisuudessa kastettiin monta. Ja Jumalan rakkaus leijaili laaksojen yllä.
XXIV. POLJETTUJA POLKUJA.
Markkinoitten päätyttyä laski Henrik, että hän voi vielä hyvin viipyä kuunkierron Suomessa ja sitten syksyn viimeisten laivojen kera palata talveksi Sveeaan. Mutta minne hän nyt ensiksi lähtisi, häntä kun monelle taholle pyydettiin? Ah, Nousiaisiin tietysti, siellähän isä Pietari oli jo kauan odottanut. Ei sopisi Kultarantaakaan unohtaa, sillä sieltähän oli tullut uisko Utöhön häntä noutamaan. Kumpaanko hän nyt lähtisi?
"Voit lähteä molempiin yhtaikaa, jos vain astut purteeni", virkkoi Kultarannan isäntä Markku hymyillen. "Vesitie Nousiaisiin kulkee näet ohi Kultarannan."
Ja Henrik astui Kultarannan purteen, joka kohta soljui alas Aurajoen suulahtea. Ihaillen katseli Henrik metsäisiä rantoja. Siellä-täällä näkyi jo syksyn kultaisia lehtiä, ja pihlajan marjat olivat puoleksi punaisia. Ah, tämä oli Suomea, hänen unelmiensa maata. Mikähän odotti häntä täällä? — Mutta miksipä miettiä tällaista. Hänhän on kaikkineen Jumalan kädessä — hän kulkee, kunne kuljetetaan, puhuu, mitä annetaan puhua. Kristus, Herra, ihmeellisiä annoit minun kokea eilen illalla. Kastoin, kastoin myöhäiseen yöhön. Ja keltaisena nousi kuu taivaanrannan takaa. Näinkö on kevyttä kulkuni täälläkin? Tallattuja polkujako yhä saan astua? — Sinun tiesi oli orjantappurainen, mutta minun — —! Oi, Kristus, lähetä minullekin ristini! "Joka tahtoo minun askeleitani seurata, hän ottakoon ristinsä — —." Anna se minulle!
Kultarannassa huomasi Henrik kummia. Hän ei enään ymmärtänytkään ihmisten puhetta, outoa ja ihmeellistä se oli. Vain isäntä Markku ja hänen poikansa Helkky olivat kauppamatkoilla oppineet sveeankieltä ja heidän kanssaan voi Henrik vapaasti jutella. Ja ihmeitä hän saikin kuulla. Jo monen monta miespolvea sitten oli koko Luonnonmaa ja läheinen rannikko kastettu. Etelästä oli tullut pappi Liuto uutta oppia levittämään ja kastamaan kansaa. Heillä oli ollut oma pieni kirkkokin, mutta kahdesti olivat ristinviholliset sen polttaneet, siksi ei sitä oltu enään uudelleen rakennettu. Tuolla salmen toisella rannalla Kuparivuoren juurella oli heillä pieni, pyhä pirtti, jossa kävivät rukoilemassa. Pappeja on täällä käynyt silloin-tällöin, niin että lapset on toki saatu kastetuksi. — — —
Ihmetellen kokoontui Luonnon kansa kuuntelemaan Henrikkiä, jota he katselivat kuin taivaallista olentoa, sillä olihan tämä pappia pyhempi, pappia suurempi, oikea piispa. Henrikistä tuntui vain painostavalta. Tässä oli Herran lauma ilman paimenta, ja hän ei voinut puhua heille yhtä lohdutuksen sanaa. Ja kuitenkin kuuntelivat he niin hartaina latinankielistä messua.
* * * * *
"Luottehia lukee hyvin, kierosilmän kirot pois manaa, mutta puhua hän ei meille osaa", sanoivat ihmiset kotiin mennessään. — Illan tullen läksi Henrik salmen toiselle rannalle kastamaan lapsia. Täällä oli semmoinen vanha tapa, että kastevesi nostettiin lehdon pyhästä lähteestä ja kastaminen toimitettiin pyhässä pirtissä. Syvä hartaus täytti Henrikin mielen, kun hän katseli pirtin perällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. "Tasoitettu tie, poljettu polku — ilman ristiä", tuli taas hänen mieleensä.
Kastaminen oli toimitettu, ja Henrik piti kiitosmessun pienessä uhripirtissä. Taaskin nousi kuu keltaisena metsän takaa, ja hartaana humisi satavuotias metsä.