Henrik: "Neljäkymmentä! — Mistä olet tullut tänne?"
Pietari: "Voijolasta mä läksin puolisoni I-Ingegärdin kanssa. Sieltä olen. Mutta su-sukuni juuret tuovat tänne Suomeen. Eräs esi-äideistäni oli kotoisin Kultarannasta. Sinne minäkin tulin. Mutta kun ristinvihollinen poltti Kultarannan kirkon, sii-siirryin tänne Nousiaisiin. Täällä olen ollut. Nyt on Ingegärd kuollut. Mutta on minulla poika, Pietari. I-Ingegärd…"
* * * * *
Kylläpä saapui paljon kansaa syysmessuille. Eikä ihme, sillä kaikkialla tiedettiin, että Nousiaisiin oli saapunut piispa, puoleksi taivaallinen olento. Aamulla piti Henrik jumalanpalveluksen kirkossa. Mutta iltapuolella antoi hän pystyttää alttarin ulos ja toimitti siellä messun, jotta kaikki voisivat olla mukana. Kun hän katseli tuota suurta joukkoa, joka arkana ja vakavana seurasi toimitusta, täytti hänen sydämensä syvä sääli. Ah, hän olisi tahtonut tuolle etsivälle kansalle kertoa Kristuksen rakkaudesta, mutta hän ei osannut kansan kieltä. Syvä alakuloisuus täytti hänen sielunsa. Siinä vaelsi kansa pimeyden laaksossa, johon hän ei voinut lähettää pienintäkään sädettä evankeliumin valkeudesta. — Vai voisiko? Henrik viittasi luoksensa isä Pietarin ja pyysi tämän tulkitsemaan kansalle hänen sanojaan. Isä Pietari oli kuitenkin niin hämmentynyt, että hän vain vaivoin voi tulkita muutamia piispan lauseita, ja puhe loppui lyhyeen. Mutta siitä huolimatta ajattelivat ihmiset juhlilta lähtiessään, että ihmeellinen jumalanmies oli saapunut heidän luoksensa, mies, jonka koko olento kertoi korkeammasta maailmasta. — — —
Levottomana kääntelihe Henrik lavitsallaan. Hän ei saanut unta, sillä raskaana kuin lyijypaino lepäsi hänen harteillaan tieto, että täällä vaeltaa suuri kansa pimeydessä ja hän ei voi antaa sille evankeliumin valoa, sillä hän ei osaa kansan kieltä! Tämä maa ja kansa on aina kangastellut hänen unelmissaan, ja nyt kun hän on tänne päässyt, ei hän voikaan tehdä mitään. Auta armias Jumala! Tummuuko minunkin tieni. Joko nyt tulee risti. Valaise minua, sieluni ylkä! — Ja Henrik vaipui syvään rukoukseen Hän taisteli Jaakobin taistelua. Tuskan hiki kohosi hänen otsalleen. Silloin välkähti hänelle kuin salamana ajatus: Minä jään talveksi tänne Suomeen! — Henrik istahti lavitsan reunalle. Mikä ihmeellinen ajatus! Se tuli kuin suoraan taivaasta. Sveeassa tulevat kyllä toimeen ilman minuakin, onhan siellä Coppmannus ja paljon pappeja. Minä jään tänne, opettelen maan kieltä ja sitten voin johdattaa kansaa evankeliumin valoon. Ole ikuisesti kiitetty Kristus, joka lähetit minulle suoraan taivaasta tämän ajatuksen — suoraan taivaasta!
Henrik veti nahkapeitteen päälleen ja vaipui heti syvään uneen, niinkuin ainakin se, joka tuntee kulkevansa Jumalan tietä.
XXVI. KYLVÄJÄ.
Sarasti syksyinen aamu. Kukko lauloi orrellaan. Kissa köyristi raukeana selkäänsä. Lämpisi siinä kivinen kiuvas, ja sakeana tuprusi savu räppänäreiästä ylös ilmojen holviin. Palavan pesän edessä istuivat hengenmiehet, isä Pietari ja piispa Henrik. Hitaasti nosti Pietari silmänsä leimuavista liekeistä ja katsoi iki-ihmeissään piispaa. "Mi-mitä sanot", sammalti hän, "ajotko jäädä talveksi Suomeen, tänne mun nokisen kurkihirteni alle?"
Henrik: "Aijon niinkin. Enkä jääkään tänne yksin, vaan kokoilen ympärilleni nuorukaisia, joita talven aikana opetan. Tästä näes on kahdenlaista hyötyä: Suomi saa pappeja, ja minä opin helpommin tämän maan kieltä, kun askartelen nuorten kanssa talviset päivät.— Mitä sanot tuumistani, sinä uskollinen kylväjä täällä pohjan äärimmällä äärellä?"
Pietari: "Mi-mitäs minä. Paljon täällä on Herran työtä. Minä olen jo vanha. Senjälkeen kun I-Ingegärd kuoli, ei minusta ole mihinkään. Uusia miehiä täällä kaivataan. Mutta Köyliön kuningas! Jos hän hurjistuu. Silloin taivas meitä varjelkoon, kova on Lalli."