Henrik hymyili. Oi, hän ymmärsi niin hyvin tuota raihnaista vanhusta. Miten hyvä, jos hänellä vielä olisi Ingegärdinsä rinnallaan. Täällä pohjan pakkasissa on totisesti toinen laki kuin etelän lämpimissä laaksoissa. — Kuitenkin tahtoi Henrik johtaa keskustelun toisaalle ja siksi hän sanoi: "Arvelet siis, että saan pojastasi oppilaan?"
Pietari: "Ky-yllä, varmasti. Poikani haluaa papiksi minun jälkeeni tänne Nousiaisiin, sillä tämän Toposten kaskimaat ja metsästysalueet ovat tavattoman hyvät, ja ne tahtoisi poikani pitää elinaikansa. Hän on jo niin tottunut virittämään ansoja ja kulkemaan keinopolkuaan täällä meidän metsässämme. Ennen kuului tämä Toponen suurine alueineen pakanatietäjille. Se oli siihen aikaan, kun koko Suomen heimo kokoontui tänne Nousiaisiin mahtavaan uhrijuhlaan. Mutta sitten kastettiin täällä kansa — siitä on jo miespolvia — ja silloin jäi tämä Toponen alueineen papille. Ja näitä metsästysmaitahan poikani nyt mielii."
Henrikin täytyi taas hymyillä: "Etkö luule muita tulevan oppilaikseni?"
Pietari: "Tu-tulee, tulee, Kultarannasta, Kaalannista, Mynämäeltä. — —
— Tulisipa nyt poikani kotiin." — — —
Kuin kutsuttuna astui tupaan tanakka, leveäharteinen, noin neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän heitti lintutaakan selästään lattialle ja loi kysyvän katseensa Henrikkiin. Harmaakarvainen Halli lähestyi kuono korkealla piispaa ja murisi vihaisesti. Mutta silloin sanoi isä Pietari: "Ha-alli, ole hiljaa! Tämä vieras on korkea piispa, jommoista ei ennen Suomessa nähty. Ha-alli, ymmärrä toki!" — Ja Halli ymmärsi.
* * * * *
Vaikka isä Pietari olikin alussa epäröinyt kuullessaan piispan aikeista, tuli hän pian touhua täyteen. "Po-poikani", sammalsi hän toisenkin kerran, tassutteli lyhyillä askeleillaan sinne-tänne, ja tuulessa liehui harmaja tukka. Ja paljon hän uskoikin tehneensä, vaikka "I-Ingegärd" oli poissa. Mutta todellisuudessa oli se hänen harvasanainen poikansa, joka tyyneenä järjesti kaiken.
Toposten pihan toisella reunalla oli jo kauan seissyt pirtti puolivalmiina. Nyt se kiireesti valmistettiin, jotta piispa nuorukaisineen saisi siellä ruveta tekemään työtä, hengentyötä. Tuskin oli malkakatto saatu tuohilimityksen päälle ja kiuaskivet paikoilleen, kun jo alkoi nuorukaisia saapua piispan luo. Paitsi nuorta Pietaria, tuli Nousiaisista toinenkin oppilas. Se oli Kirves, poika reipas ja vikkelä kuin orava keväisenä aamuna käpykuusen latvassa. Tuolla hietaisella Nummella, kelohonkien suojassa suitsusi hänen isänsä savupirtti, suurin kaikista Nummen pirteistä. Nuori oli Kirves, vain yhdenkolmatta, mutta vielä nuoremmaksi olisi häntä luullut, kun katseli hänen pientä ja liukasta olentoaan.
Tuossa tuli isänsä saattamana Kultarannan solakka, 19-vuotias Helkky. Äänetönnä hän asteli isänsä rinnalla rannasta Toposiin. — Meren saarilta saapui Aasla, mies viidenkolmatta, pitkä ja harteva, hidas ja vakava. Vähän myöhemmin ennättivät tänne Olavi Kaalannista ja Harska Mynämäeltä, molemmat kahdenkolmatta kesäisiä, molemmat raikkaan iloisia kuin kesäinen aamu. Aasla, Olavi ja Helkky hallitsivat kahta kieltä, vaikka suomi sujuikin heiltä helpommin.
Iloisena katseli Henrik oppilaitaan. Hän oli toivonut vain kahta tai kolmea ja saikin kuusi. Mikä Herran lahja! — Siinä he nyt istuivat leveillä lavitsoilla Toposten uudessa tuvassa, ja kärsivällisenä jakeli piispa heille opin alkeita. Mikä siunattu asia, että puolet pojista ymmärsivät sveeankieltä ja voivat siis toimia tulkkeina toisille. Paljon kertoi Henrik oppilailleen raamatunkertomuksia ja tapauksia pyhimysten elämästä, vieläpä tuonelan ja taivaan salaisuudet. Mutta kun Henrik sitten kertoi käyneensä pyhällä haudalla ja kaikissa pyhissä paikoissa Palestinassa, mykistyivät pojat aivan hämmästyksestä. Piispa kohosi heidän silmissään aivan jumalalliseksi olennoksi, ja pian tiesi koko seutu, että Henrik oli käynyt taivaan esikartanoissa, oli astellut samoja polkuja kuin Kristus kerran. — Ahkeraan opeteltiin myöskin latinankielisiä messuja ja rukouksia, sana-sanalta lause-lauseelta yhä uudestaan ja uudestaan. Yritettiinpä vihdoin lukemisen ja kirjoituksenkin alkeita, mutta se osottautui niin vaikeaksi, että vain Helkky ja Olavi siinä edistyivät. Muut eivät mitenkään voineet käsittää, että silmä voi nähdä saman, mitä korva kuuli. Kuinka voisi ääntä nähdä! — — ei, ei, sehän oli sula mahdottomuus! — Vain Helkky ja Olavi piirtelivät ahkerasti puukkonsa kärjellä kummallisia koukerolta tuohilevyille.