Olavi: "Muistaa sen Helkkykin."
Henrik: "Niinkö. Kerrohan Helkky!"
Helkky: "Sukuni muistotarina tietää kertoa, että Kultarannassa kauan kauan sitten oli tytär nimeltä Impi. Hänestä tuli sitten Kultarannan emäntä, ja puolisokseen hän otti Helkyn, kuninkaanpojan Sveeasta. Kerrotaan, että he olivat ensimäiset kastetut koko Suomessa. Siitä alkaen ovat sitten kaikki Kultarannassa olleet kastettuja. Vähän myöhemmin, kun Impi ja Helkky jo nukkuivat kotikalmiston kuusten alla, oli Kultarantaan tullut lähetyssaarnaaja kaukaa etelästä, munkki Liuto tai Liudolf. Hän oli kastanut koko Luonnonmaan ja läheisen rannikonkin. Kauniina kohosi pieni puukirkko niemellä, Kuparivuoren juurella. Sitten kuningas Olavi Haraldinpoika Vikenistä ryntäsi Suomeen joukkoineen. Hän näet tuli täältä etsimään onnen kultaista kannelta."
Henrik: "Mitä sanot! Onnenko kannelta? Siitä puhuttiin paljon tröndien maassa."
Helkky: "Ei se ole ihme. Siitä on puhuttu ja puhutaan yli pohjolan. Se oli ihmekannel, joka tullessaan toi ikuisen onnen. Tunsbergin suurissa kilpailuissa voittivat Suomen miehet sen ja toivat Kultarantaan. Mutta heti katosi onni tuntureitten maasta. Silloin päätti tuo vaeltava kuningas Olavi ryöstää kanteleen Suomesta. Läpi eteläisen Suomen hän samoili ja taisteli kuin mies. Vihdoin hän tuli Kultarantaan, jossa syntyi hirveä taistelu onnen kanteleesta. Taistelun tuoksinassa meni kantele pirstaleiksi. Olavi sai siitä kappaleen, mutta muut pirstat jäivät Suomeen. Ne pantiin hopeaiseen arkkuun ja kätkettiin syvälle vuoreen. Ainoastaan täydellisesti nuhteeton ja pyhä mies voi sen sieltä löytää silloin, kun Suomen hätä on suurin. — Liuto oli jo ennen kuningas Olavin tuloa lähtenyt Suomesta. Vuosikymmeniin ei käynyt täällä ketään. Sanankylvö oli jo häviämäisillään. Kerrotaan kyllä, että Svitjodista lähti kuninkaanpoika Anund sotajoukon kera muka käännyttämään Suomea. Mutta hän vain ryösteli maata niin, että Köyliön kuningas lopulta myrkytti kaivot. Anund ja koko hänen sotajoukkonsa kuoli myrkkyyn, ei ainoakaan pursi palannut Svitjodiin. — — — Sitten — niin muistelen — tuli tänne Hiltin-Johannes, joka oli munkki ja pappi. Hän saarnasi ja kastoi täällä kauan, ja kirkkoja rakennettiin monta. Mutta sitten tuli Köyliön kuningas, poltti kirkot ja surmasi Johanneksen."
Olavi: "Niin, Hiltin-Johannes on Kaalannin kastaja. Siellä hän elää heimoni muistoissa kuin hyvä enkeli korkeudesta, vaikka siitä lienee jo sata vuotta, kun Johannes täällä oli. Siitä kauhun yöstä, jona Köyliön kuningas kirkot kävi polttamassa, on laulukin. Muistan, kuinka isoäitini sitä usein lauloi auringon vaipuessa metsän syliin. Se taisi alkaa:
"On musta yö, on musta yö,
Kun Saaren horna tulta lyö."
Henrik: "Te kerrotte kummia, pojat!"
Isä Pietari: "Jo-Johannes tämän meidänkin kirkon on rakennuttanut, vaikka en sitä silloin muistanut. I-Ingegärdhän on poissa, ja hän muisti sen aina. Johannes on tehnyt täällä paljon Herran työtä."
Henrik: "Todella paljon täällä on yritetty. Voimakas vain on kirkonvihollinen. Herra on kuitenkin voimakkaampi. — Aikovat ensi kesänä taas kirkkoja rakentaa."