Pari päivää oli Henrik levottomana tarkastellut Helkkyä. Mikä lie poikaan mennyt, äänetön oli ja hajamielinen, harvoin tiesi, mistä oli kysymys. Vihdoin kadotti poika ruokahalunsakin. Silloin Henrik pyysi Helkkyä kanssaan hiihtelemään. Voimakas pihkantuoksu täytti metsän, ja raikkaana punottivat hiihtäjien posket. Varovasti alkoi Henrik tiedustella syytä nuoren ystävänsä alakuloisuuteen. Ja vihdoin tunnustikin Helkky, ettei hän voinut kauemmin elää ilman kanneltaan. Kotiin oli jäänyt kannel, sillä äiti oli sanonut, ettei soitto sovi papille. Nyt oli kuitenkin hänen kaipauksensa niin suuri, että hän voisi ennemmin jättää vaikka koko papinkutsumuksen kuin kanteleensa. — Näin kertoi Helkky arkana, vain silloin tällöin nostaen silmänsä piispaan, jota hän aivan jumaloi. Mitä nyt sanoisi tästä hänen sydämensä synnistä tuo jumalanmies?
Suuri oli Helkyn hämmästys, kun piispa ojensi hänelle hymyillen kätensä ja sanoi: "Soittoakin voidaan käyttää Jumalan kunniaksi. Muistathan, kuinka Daavid karkoitti harppunsa säveleillä pahanhengen. Ja tuolla etelän maissa kuuluu soitto jumalanpalvelukseen. — — Poikani, nytpä tulee mieleeni jotakin. Mene noutamaan kotoa kanteleesi! Ah, korkeuden lahja se on."
* * * * *
Oli ihana ilta juuri silloin, kun tuomi kukki. Peipposen viserrys kuului pihlajasta, ja juhlallisena kajahteli käen kukunta. Tuolla kauempana kohisi koski.
Henrik ja Helkky istuivat koulutuvan kynnyksellä. Ja niin mielenkiintoista askartelua heillä oli, etteivät he kuulleet, eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pian oli Helkky oppinut soittamaan kaikki jumalanpalveluksessa tarvittavat hymnit ja virret. Mutta nyt oli piispan mieleen välkähtänyt uusi ajatus. Mitähän, jos he koettaisivat kääntää suomeksi tuon isä Bernhardin ihanan virren: "Jesu dulcis memoria." Ja he koettivat. Henrik osasi kyllä jo auttavasti suomea, mutta Helkylle kuitenkin jäi kääntäminen, piispa siinä vain selitti jokaisen latinaisen sanan merkityksen. Helkky yritti ja yritti, otti tuohilevyn, viskasi sen pois, otti uuden tuohen ja yritti taas. Ja toden totta, lopulta oli tuohen sileälle pinnalle piirretty suomenkielellä:
"Jeesuksen muisto ihana,
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus."
Liikutettuna luki Helkky virren yhä uudestaan alusta loppuun. Tuntui aivan, ettei se voinut olla totta. Ja kuitenkin oli se totta. Siinä oli virsi hänen heimonsa kielellä, suomenkielellä. Piispakin oli liikutettu. Vihdoin otti Helkky kanteleensa ja alkoi soittaa ja hyräillä tuota uutta virttä, virttä kielellä Suomen. Oi, kuka sitä olisi uskonut! Pian osasi Helkky koko virren. Silloin sanoi piispa: "Helkky poikani! Olen tässä keksinyt jotakin. Nyt sinä et laulakaan tätä uutta virttä muille. Se olkoon meidän pyhä salaisuutemme siksi, kunnes tulee tuo suuri kevätjuhla, jolloin teidät vihitään papeiksi. Silloin sen laulamme, silloin saa pyhä salaisuutemme lohduttaa murheellisia sydämiä."
Helkky nyökkäsi ihastuen päätänsä. Oi, heillä oli nyt pyhä salaisuus! —
Ja koko keväinen metsä tuntui soittavan virren verkkaisia säveleiltä.
XXIX. AATTONA.
Oli suuren kevätjuhlan aatto, juhlan, jossa nuo kuusi nuorukaista vihitään papeiksi. Tulisella kiireellä tehtiin juhlan viimeisiä valmistuksia. Mentiin, juostiin, hyörittiin. Koko Nousiainen näytti olevan puuhassa mukana. Pieni kirkko oli kauniisti koristettu lehvillä ja kukilla. Kirkon ulkopuolelle, pienelle kummulle pystytettiin alttari, joka kaunistettiin kevätkoivuilla. Alttarin yläpuolelle kohotettiin pyhä baldakiini ja sen eteen pystytettiin risti. — Semmoista oli touhu tämän suuren juhlan aattona. Yksin isä Pietarikin kulki hiessä päin ja suuresti touhuten juhlan takia. Mutta kun sitten tarkemmin katsottiin ukon puuhia, huomattiinkin, että hän vain istutti kukkia I-Ingegärdin haudalle.