Henrik oppilaineen ei ollut koko puuhassa mukana tänä juhlan aattona. Hän oli vetäytynyt poikineen kauas metsään saadakseen siellä kaikessa hiljaisuudessa antaa heille viimeiset neuvonsa ennen tuota tärkeätä askelta. Metsän sammaleinen kivi oli nyt rippituolina, ja nuorukaiset tulivat yksitellen tunnustamaan syntejään rakkaalle opettajalleen.
Ensin tuli totinen Pietari. Murtuneena hän kertoi, kuinka hän oli tullut piispan oppilaaksi vain sentähden, että olisi saanut pitää Toposten erinomaiset metsästysmaat, joita hän oli tottunut samoilemaan. Oli siinä sentään vähän muutakin syytä, kun hän oppilaaksi tuli. Nuoruudessaan oli hän kerran rakastanut. Mutta nainen oli hänet surkeasti pettänyt. Siitä asti oli hän vihannut koko naissukua. Parempi ruveta yksinäiseksi papiksi ja hallita kauniita metsiä kuin ajatella naimisiin menoa. — Näin hän oli tuuminut. Mutta piispan opetus oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän katui sydämestään. Toiset ajatukset papin kutsumuksesta oli piispa hänelle antanut. — Näin Pietari.
Siinä tuli Kirves. Ja hänen helmasyntinsä! Ah, sehän oli kauppa-into ja rikkauden tavoittelu. Hän tahtoi tulla papiksi, jotta olisi paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja saisi tehdä kauppaa. — Siinä hänen vikansa.
Astui kohta Olavi. Mikä oli hänellä! Kyllä hän rakasti Kristusta. Tietysti! — Mutta hän rakasti myöskin neitoja, kauniita neitoja. Joka kerta syttyi sydän, kun hän näki ruusuiset huulet ja ihanat suortuvat. Rakastunut hän oli, ties kuinka monta kertaa. — Tämä oli hänen vikansa papiksi aikoessaan.
Tulee tuossa Harska, mies nopsa ja eloisa. Hän, hän tahtoi olla ensimäinen heimonsa joukossa, tietäjä suuri, jota kaikki kunnioittaisivat. Siksi oli hän oppilaaksi lähtenyt. Mutta nyt! Väärä oli tuo tie, sen hän tiesi. — — —
Aasla astuu esiin. Hänen heimonsa tuolla saarien maassa, meren hyrskyisessä sylissä, oli kauan toivonut omaa pappia, joka olisi verta heidän verestään. Siksi oli Aasla lähtenyt, oli lähtenyt äitinsäkin takia. Kuolinvuoteellaan oli äiti sanonut; "Rupea papiksi, Aasla, heimosi sinua tarvitsee!" Siksi oli hän lähtenyt. Sinne heimonsa luo halusi hän takaisin sananjulistajaksi. Aaslojen suku oli kauan johtanut koko heimoa. Se tehtävä häntäkin odotti. — Niin, niin. — — —
Viimeiseksi tuli Helkky, nuorukainen vielä, haaveksiva ja herkkä. Hänkään ei ollut ottanut papiksi tulemistaan niin vakavalta kannalta kuin olisi pitänyt. Vasta nyt, piispan opetusten jälkeen, hän sen ymmärsi. — Parhaansa hän aikoi yrittää.
Kaikki vaipuivat nyt parannusrukoukseen. Auringon laskiessa tulivat he uudestaan piispan luo ja lauloivat katumuspsalmin. Sitten he polvistuivat, Henrik pani kätensä heidän päälleen ja julisti kullekin synninpäästön. Ylhäällä heidän päänsä päällä kaartui luonnon kirkon vihreä holvi. Tuhansin kielin soitti metsän tuulikannel ylistyshymniä tässä ihmeellisessä jumalanpalveluksessa. Ja ijäinen rakkaus laskeutui maan lasten sydämiin.
XXX. KEVÄTJUHLA.
Valvoen ja rukoillen olivat nuorukaiset viettäneet yönsä kirkossa. Mutta kun aamu ruskotti idän sinertävillä rannoilla, alkoi ihmisiä sankoin parvin saapua Nousiaisiin, sillä vihkimistoimitus oli määrätty auringonnousuksi. Sadottain saapui koivuin koristettuja veneitä Nousniemen rantaan, ja sadottain saapui ihmisiä ratsastaen tai jalan. Välkkyivät siinä vyöt ja soljet, rintakorut ja huotrien hopeahelat. Taivaankaaren kirkkaissa väreissä loistivat naisten puvut, ja valkeat liinat liehuivat aamutuulessa. Ah, tällaisena joukkona ei Suomen heimo ollut kokoontunut sitten suuren Väinävallan ja kuningas Sampsan ajoista! Toivo ja ilo, usko ja luottamus täytti jokaisen mielen. Oi, oli iki-ihmeellistä, että papeiksi vihittiin oman heimon miehiä, Suomen miehiä! Vieraita olivat papit aina olleet ja syvälle oli syöpynyt se ajatus, että vain vieras voi osata nuo luvut ja luotteet, joita Valkea Jumala vaati. — Ah, tuo punerrus idän taivaalla olikin varmaan uuden ajan aamuruskoa! — — —