Henrik astui ulos Toposten tuvasta ja jäi hämmästyneenä seisomaan kynnyskivelle. Sillä katso, tiheä ihmisjoukko täytti koko alueen, Toposista kirkolle! Henrik taivutti päänsä. Oi, hän ei ollut ansainnut tätä. Jumala siunasi liiaksi hänen työtään, kaikki onnistui liian hyvin. Hänellä ei ollut ristiä — ei ollut.
* * * * *
Kunnioittaen väistyi kansa syrjään, kun piispa vakavana kulki kirkkoon. Vain pieni osa ihmisistä mahtui vanhaan temppeliin, jossa toimitettiin juhlallinen papiksivihkiminen auringon kohotessa taivaanrannan takaa.
Kohta tämän jälkeen alkoi jumalanpalvelus ulkona. Aivan henkeään pidättäen katselivat ihmiset tuota pyhää saattuetta, joka hitaasti kulki kirkosta mäen rinteelle pystytetylle alttarille. Ensimäisenä astui Aasla valkeassa pappispuvussaan kantaen ristiinnaulitunkuvaa. Hänen jälessään kulkivat rinnan piispa Henrik ja isä Pietari. Henrik oli täydessä piispanpuvussa hiippa päässä, köyräsauva kädessä. Isä Pietari kantoi pyhää messukirjaa. Sitten tulivat vierekkäin Pietari ja Kirves, Olavi ja Harska. Viimeisenä kulki Helkky pyhää savua suitsuttaen. Hohtavan valkeina hulmusivat pappien puvut, olkavaatteen ristit säteilivät ja messukasukka kosketti maata. Tuossa jo astuvat alttarille. Sen edessä on risti ja taakse asetettiin pyhä kuva.
Henrik piti nyt seitsemän papin avustamana jumalanpalveluksen, jommoista ei ikinä oltu Suomessa nähty, eipä edes uneksittu. Juhlallisina vuorottelivat messut, rukoukset, hymnit. Siinä kaikui uskontunnustus, Pater noster, Ave Maria, Introitus, Kyrie eleison ja paljon muita. Melkein uskomattomalta tuntui, että nuo loistavapukuiset papit, jotka tuossa vastasivat piispan messuun Valkean Jumalan kielellä, olivat suomalaisia, oman heimon miehiä. Se oli aivan kuin ihme — Valkean Jumalan ihme!
Loppui pitkä jumalanpalvelus ja papit astuivat alas alttarilta. Mutta ihmiset eivät ennättäneet vielä vaihtaa ihmettelyn sanoja keskenään, kun piispa astui yksikseen alttarille. Syntyi haudanhiljaisuus. Hetken katseli Henrik tuota ääretöntä joukkoa, joka täytti koko vanhan markkinakentän ja läheiset metsän rinteet. Sitten hän alotti juhlallisen vakavana saarnansa: "Rakkaat ystäväni, te suuren Suomen heimon jäsenet!" Kuulijoitten polvet vavahtivat ja kumma väristys kulki läpi ruumiin. Oi, taivaitten taivaat, puhuiko piispa suomenkielellä! Oi, puhui, puhui. Mies, maasta etelän, oli opetellut tämän kaukaisen kansan kieltä! Se tuntui menevän yli ymmärryksen. Rakastiko piispa heitä niin! — Naisten silmät täyttyivät kyyneleistä, ja miesten kasvot värähtelivät. — Mutta valtavina vyöryivät piispan sanat yli metsäisen seudun, yli vanhan käräjäkentän, ja sydämen kauneimmat kielet alkoivat kuulijain rinnassa soida. — Henrik puhui keväästä, luonnon keväästä, jonka suuri, Valkea Jumala oli lähettänyt tänne pohjan kaukaisille äärille. Mutta toinenkin kevät oli tulossa, hengen kevät. Jumalan rakkauden aurinko oli noussut Suomen taivaalle nyt, kun ensi kerran vihittiin papeiksi kansan omia miehiä. Jumala rakasti äärettömästi tätä kansaa, tätä Suomen suurta heimoa. Ja rakkaudesta ihmislapsiin oli Hän lähettänyt tänne maan päälle oman poikansa, Valkean Kristuksen. Sitten kertoi Henrik lyhyesti Jeesuksen elämän vaiheet ja päättyi vihdoin Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Rakkaudesta ihmisiin oli Hän mennyt tuohon sanomattomaan tuskaan. Hän kärsi meidän puolestamme pahimman rangaistuksen. Ja tuo sama rakkaus meihin, palaa Kristuksessa yhä vielä, vaikka Hän onkin taivaan kuninkaana ja hallitsee Isänsä kanssa koko tätä maanpiiriä. Hän tahtoo vetää meitä synnin pimeydestä ihanaan valoon. Siksi kehotti piispa kuulijoitaan parannukseen, kaikesta pahasta luopumiseen. Lopuksi julisti hän synninpäästön kaikille katuville sieluille.
Henrik oli lopettanut, mutta äänetönnä seisoivat ihmiset yhä paikoillaan. Kaikki tuntui heistä kuin unelta, ihanalta unelta. — Mutta mitä kummaa! Tuolta puitten alta, jossa nuoret papit olivat seisoneet saarnan ajan, lähtee Helkky kohti alttaria! Nyt nousee piispan luo ja kannel on kädessään! Eikö kannel kuulunut vanhoille jumalille, metsien hengille! Sietäisikö Valkea Kristus sen ääntä! — Mutta ihmisten ihmetellessä alkavat Henrik ja Helkky laulaa kanteleen säestyksellä:
"Jeesuksen muisto ihana.
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus.
Sulompi mannaa, hunajaa
On hänen läsnäolonsa.
Ei kuulla voisi kauniimpaa,
Ei laulaa enään kalliimpaa
Kuin Jeesus-sanaa ihanaa.
Oi, Jeesus, tuntea mun suo,
Sun rakkautes suuri tuo.
Oi Jeesus, anteeks-antaja
Ja taivaan kruunun kantaja,
Mun sieluani armahda!"