Sanoin kertomaton liikutus valtasi sydämet. Tuo ihana hymni tuntui tulevan suoraan korkeudesta. "Valkea Kristus on lähellä, Valkea Kristus on lähellä", kuiskasivat ihmiset ja vaipuivat hiljaa polvilleen tuon ihmeellisen Jumalan eteen. Henrik ojensi silloin kätensä kohti polvistunutta kansaa ja luki värähtelevin sydämin siunauksen.
XXXI. JUHLATIE.
Kevään kuluessa oli monelle seudulle rakennettu pieni puukirkko. Niitä nyt läksi Henrik vihkimään ja samalla asettamaan nuoret papit virkoihinsa. — Henrik oli määrännyt, että Pietari jää isänsä apulaiseksi Nousiaisiin, mutta toiset saavat työmaan muualta.
Ratsain lähti Henrik pappiensa ympäröimänä Mynämäelle. Pian kului matka halki tömisevän nummen, ja siinä jo huohahtivat hevoset Parsilan korkealla mäellä. Koko Mynäjoen laakso lepäsi heidän jalkainsa juuressa. Tuolta-täältä kohosi savupatsas yli metsän, ja joen rannalta, puitten välistä pilkotti kirkon valkea seinä. Koko Mynämäki oli saapunut kirkon vihkimisjuhlaan. Piispa itse toimitti vihkimisen. Mutta Harska, joka oli määrätty tänne papiksi, sai nyt kestää tulikokeensa. Yksin hän toimitti jumalanpalveluksen alusta loppuun ja piti vielä lyhyen saarnan seurakunnalleen.
Tyytyväisin mielin lähti Henrik Mynämäeltä juhlivan kansan saattamana Kaalantiin. Täälläkin odotti uusi kirkko vihkimistä ja pappia. Olavi tänne oli määrätty heimonsa keskuuteen. Ja kun hän viimein jumalanpalveluksen jälkeen nousi saarnaamaan, puhui hän niin hyvin, että itse piispakin oli hämmästyksellä lyöty, ja muut hän aivan lumosi.
Kaalannista lähti Henrik meritse saarimaahan, jonne Aasla jäi papiksi. Täältä käännyttiin Kultarantaan. Niemellä tuolla oli kirkko valmiina. Jumalanpalveluksen toimitti nuori Helkky, mutta saarnaa hän ei pitänyt, ei ehdolla millään, niin kauan kuin piispa oli kuuntelemassa. Hymyillen antoi Henrik myöten, sillä hän tiesi kyllä, mihin Helkky pystyi.
Matkaa jatkettiin nyt maitse Räntämäelle, jossa myöskin kirkko odotti.
Kirves jäi papiksi tänne Koroisten markkinapaikan läheisyyteen.
Räntämäeltä palasi Henrik takaisin Nousiaisiin isä Pietarin rauhaisaan savupirttiin. Tänne hän aikoi toistaiseksi jäädä asumaan, täältä käsin ohjata Suomen uutta kirkkoa. Ihmeellisesti vain Jumala siunasi hänen työtään. Niin vastaanottavaisia ihmisiä ei hän ollut tavannut missään muualla kuin täällä. Ah, täällä oli hänen paikkansa, tälle kansalle hän kuului! Sen hän tunsi sanomattoman elävästi. Siksi olikin hän jo aikoja sitten lähettänyt Sveeaan sanan, että hän jää toistaiseksi tänne Suomeen. Siksi oli hän saanut tänne kimpun pergamenttia, jotta hän voisi kirjoittaa välttämättömiä kirjeitä ja valmistaa pieniä messukirjoja Suomea varten. Se työ häntä nyt ensin odotti. Ja syksyn tullen saa hän uuden oppilasparven. Yhä kauemmas oli ulotettava lähetystyö, aina sinne asti, missä vielä loimottivat uhrikokot pyhillä vuorilla, missä luonnon antimilla lepytettiin henkiä ja haltijoita. Tämä Suomen heimo oli oikea Herran yrttitarha, johon Herra itse oli istuttanut taimet, hän, Henrik, vain kasteli Herran kylvöä. — Mutta tuolla kaukana itäisten metsien takana asuu toinen heimo, asuvat jäämit, joille ei vielä evankeliumin valo ole loistanut. Sinne mä lähden, kun kaikki on kunnossa täällä Suomessa, kun vielä olen kasvattanut toisen parven nuorukaisia papeiksi. Ihmeellisesti johtaa Herra työtäni, niin Lembötessä, niin Utössä, niin täällä. Oi, minä en ole ansainnut kaikkea tätä! Kuin riemusaatossa kuljin nytkin, monasti kukitettuja teitä. Mutta Hänen tiensä oli orjantappurainen. Miksi hän minua kuljettaa tasaisia teitä, missä viipyy ristini! Enkö olekaan antanut kaikkeani Sinulle, Sinä ristinmies? Kristus Herrani, puhdista minun sieluni, tee minut kelvolliseksi kulkemaan Sinun teitäsi! Sinä annoit kaikkesi, suo minunkin antaa kaikkeni sinun työssäsi täällä pohjan äärimmällä äärellä. Kristus, Kristus, ristinmies, anna minun vaipua pyhiin haavoihisi! Ota minut kokonaan omaksesi, kuljeta minua, kunne tahdot! Kun sinä olet kanssani, on minulla kaikki, mitä kaipaan. Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen kulkiessani Sinun teilläsi, kuulen usein säveleitä autuaitten ihanilta kentiltä ja vajoan Sinun rakkautesi mereen. — — —
Näin puheli itsekseen tuo yksinäinen jumalanmies astellessaan lehdossa kuohuvan kosken rannalla. Linnut lauloivat — ne tuntuivat tuovan terveisiä korkeuksista. Koski kohisi — se tuntui kohisevan maailman mitättömyydestä. Metsä humisi — se tuntui humisevan Jumalan kunniaa. Astuu, astuu yksinäinen mies kevätkosken partaalla ja hänen sydämensä täyttää suuri, pyhä Jumalan ilo.