Saapui vihdoin keskikesä. Eivät enään nousseet kaskien sinervät savut etäisiltä taivaanrannoilta. Ei enään kukkunut käki pihakoivussa.
Henrik askarteli ahkerasti messukirjojen ääressä, kopioiden, lyhennellen. Välillä hän sentään ennätti tehdä matkojakin, ja joka viikko hän saarnasi suurelle kuulijakunnalle vanhalla käräjäkentällä. — Kuunkierron kuluttua piti jo uusien oppilaitten saapua, tällä kertaa kymmenen. Kaikki oli edelleen niin lupaavaa, että sydän sykähteli ilosta, sykähteli, vaikka kesä jo alkoikin kääntyä syksyyn.
* * * * *
Oli sunnuntaiaamu, kirkas ja kaunis. Henrik istui lavitsalla saarnaansa miettien. Muut vielä nukkuivat. Äkkiä hän havahtaa. Joku ratsasti pihaan. Kohta lyötiin teljetylle ovelle. Henrik hypähti ylös ja kysyi: "Kuka siellä?"
"Ystävä Mynämäeltä. Avaa!"
Henrik päästi telkeet. Siinä seisoi hänen edessään Harskan veli hikisenä, pelästyneenä, sanoja tapaillen. Vihdoinkin hän sai sanotuksi: "Kauhun sanomia tuon tullessani, kaamean kauhun. Viime yönä kulki Köyliön kuningas kuin ukkosen pauhu halki Kaalannin ja Mynämäen. Molemmat kirkot ja paljon muuta hän poltti. Molemmat papit ja paljon muita hän surmasi. Itku ja valitus, kauhu ja kammo täyttää koko ilman tuolla pohjoisessa. — Tämän sanoman tuon sinulle, piispa."
Henrik seisoi jäykistyneenä, veri tuntui seisahtuvan hänen suonissaan.
"Harskako ja Olavi surmattuina?" kysyi hän vihdoin kalpeana.
"Niin", kuului vastaus.
Henrik hoiperteli lavitsalle istumaan. "Jumalani, Jumalani", vaikeroi hän ja tuskan hiki helmeili hänen otsaltaan.
Koko pirtti tuli äkkiä eloa täyteen. Kysymyssade aivan peitti viestintuojan, joka totisena kertoi kauhunyön yksityiskohdat. Mutta porraskivellä istui isä Pietari ruumistaan huojutellen ja mumisten: "Mi-minä tiesin sen. La-Lalli on Lalli."