Henrik katseli kaatuneita ja häntä värisytti. Siinä oli Harska, reipas, iloinen Harska, valkeana kuin paariliina tuskaan pusertuneine kasvoineen. Henrik tunsi kuumien kyyneleitten polttavan silmiään. Hän olisi tahtonut huutaa tuskissaan. Vapisevin äänin toimitti hän hautausmenot. Mutta kun hän sitten katsoi tuota nyyhkyttävää saattojoukkoa, unohti hän hetkeksi oman tuskansa ja hän tunsi vain, että hänen täytyi lausua lohdutuksen sanoja noille sureville sieluille. Ja niin hän puhui heille, kuinka pahahenki aina tahtoo turmella Herran kylvöä. Kuinka Herran yrttitarhaa aina on kasteltu marttyyrien verellä. Autuaitten ihanilla kentillä astelevat nyt nuo rakkaat vainajat, voitonpalmut käsissä. Oi, miksei hän — Henrik — saanut kuolla heidän sijastaan! Miksei hän saanut verellään kastella Herran viljelystä. Kristuksen tiet ovat meiltä salattuja. Mutta yksi asia on varma. Kristus on taivaan ja maan kuningas, ja pahankin valta on Hänen voimakkaissa käsissään. Koittaa kerran uusi päivä, jolloin Herran viinimäkeä ei enään kastella marttyyrien verellä. Siksipä ystäväni, pyyhkikää kyyneleenne! Rakkaamme ovat tallella Kristuksen luona korkeudessa. Pian tulee aika, jolloin Herran yrttitarha kantaa kukkia ja hedelmiä, ja Kristuksen valtakunta ulottuu merestä mereen, virrasta maailman ääriin asti.
* * * * *
Mynämäeltä jatkui tämä via lacrimosa — kyynelten polku — Kaalantiin. Taaskin lähti vankka ratsujoukko saattamaan piispaa. — Tuossa tasaista polkua ratsastaessaan tulee Henrikin mieleen kummallisia ajatuksia: Jos hän ei olisi kutsunut luoksensa noita nuorukaisia, jos hän ei olisi kehoittanut rakentamaan kirkkoja, ei tätä kauhun kaameutta olisi tapahtunut! Ja paikalla alkoi hevosen kavioitten kapse kertoa: "Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies!" — Henrik värisi: Minunko syyni? Enkö sitten kuljekaan Kristuksen teitä? "Mitä vielä", sanoi kapse, "muista poltettua kotiasi, muista murhattua Johannesta! Sinun syysi!" — Kauhistuneena katsoi Henrik sielunsa syvyyteen. Oliko siellä itsekkyyttä? Eikö hänen rakkautensa Kristukseen ollutkaan vilpitön? Eikö hän kulkenutkaan Kristuksen teitä? Voi, Kristus, Kristus! — — — Äkkiä kohotti tuo kalpea kulkija päänsä ja lausui puoliääneen: "Sielunvihollinen! Mene pois luotani, sinä kirottu! Minä tiedän kulkevani Kristuksen teitä. Minä tunnen Hänen anteeksiantavan armonsa sielussani, tunnen olevani Hänessä. Siksipä lähde luotani, sielunvihollinen! Minun sielussani asuu Kristus ja minä olen ijäti Hänen omansa. Kristuksen oma elämä oli via dolorosa — tuskien tie — miksen silloin minä nurkumatta astelisi tätä kyynelten polkua. Aina on Kristuksen kylvöä kasteltu verellä. Oi, oman vereni antaisin tämän Suomen heimon käännyttämiseksi!"
* * * * *
Kirkkain otsin toimitti Henrik hautauksen Kaalannissa ja puhui lohdutuksen sanoja. — Ihmeekseen sai hän täällä kuulla, kuinka erinomainen opettaja Olavi oli ollut ja kuinka paljon hän oli ennättänyt tehdä vain parissa kuukaudessa. "Hän puhui kuin enkelin kielellä" sanoivat kaikki. Ja aina Laitilasta, Irjanteelta ja Köyliöstä asti oli tullut kuulijoita. Sehän se juuri kiihoittikin Lallia. Ja ihmeitäkin oli tapahtunut: Tuskin oli Olavi kaatunut, kun jo nähtiin valkean enkelin liihoittavan hänen luotaan ylös taivaan korkeuteen! — Olavi on pyhä mies, joka siellä autuaitten ihanilla kentillä lakkaamatta rukoile Kaikkivaltiasta Kaalannin heimon puolesta. — Näin kerrottiin, ja Henrik nyökkäsi hyväksyen päätään.
Kaalannista kuljettiin Aaslan luo saaristoon. Täällä oli vain kirkko poltettu, mutta uutta jo rakennutti Aasla. Sitten tultiin Kultarantaan, jossa Helkky ja hänen isänsä jo olivat toipumassa. Täältä siirryttiin Räntämäkeen siunaamaan vainajia ja lohduttamaan surevia. — Vihdoinkin käännyttiin kotiin Nousiaisiin. Vihdoinkin päättyi tämä raskas via lacrimosa, kyynelten polku.
XXXIII. PÄÄTÖS.
Oli ilta. Aurinko oli vaipumassa lännen rannalle. Syyskesän kaskien käry täytti ilman. Koski tuossa toisti yksitoikkoista virttään. Sen yllä leijaili hienoinen sumuhattara. Metsässä palokärki sai kuivan kelohongan kumisemaan. Henrik nojasi vanhaan riippakoivuun ja katseli kosken kohisevia kuohuja. Hän oli vaipunut syviin mietteisiinsä. Mitä oli hänen nyt tehtävä, nyt kun kirkonvihollinen oli turmellut Herran yrttitarhan, hävittänyt Kristuksen kylvöä? Hän mietti ja mietti, kuulematta mitään, näkemättä ketään. Vihdoin hän nosti päänsä ja läksi reippain askelin kotiin Toposiin. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän astui yli korkean kynnyksen ja sanoi: "Missä on isä Pietari? Missä ovat nuoret papit?" Käskypoika pikkarainen läksi heti liikkeelle, ja siinä jo astuivat nuoret papit ja isä Pietari pirttiin. Heille puhui Henrik: "Ystäväni, olen tehnyt päätökseni. Huomenna lähden Koreisiin ja sieltä kauppiaitten laivassa Sveeaan. Lalli on kirkonvihollinen. Ja kirkonvihollinen on lannistettava miekalla. Hän on niin kamalasti raastanut Kristuksen kylvöä, että hänen täytyy vielä tuntea Kristuksen rankaisevan käden kosketusta. Miekalla on hänet taivutettava jättämään rauhaan Herran yrttitarha. Liian vähän on teillä voimia kukistamaan Lallin tavatonta mahtia — hänen valtansahan kuuluu ulottuvan yli jäämien maan — siksi minä lähden Sveeaan. Sieltäkäsin saan kyllä kokoon miehiä, jotka ovat valmiit kiinnittämään ristinmerkin olkapäähänsä ja seuraamaan ristinlippua taisteluun kirkonvihollista vastaan. Minä ajattelen, että miekalla on kirkonvihollinen kukistettava. Mitä sanotte te?"
Nuori Pietari: "Miekalla, niin sanon minäkin."
Kirves: "Samoin minä. Turvallisuus on tänne taas saatava, jotta uskaltaa liikkua mielensä mukaan."