Isä Pietari: "Mi-minä…"
Helkky: "Niin ajattelen minäkin. Mutta, piispaisä, aijotko lähteä pois?
Mihin me sitten joudumme?"
Henrik: "Minä tulen takaisin. Poissaollessani te olette kaikessa hiljaisuudessa täällä Nousiaisissa, sillä täällä on turvallisinta. Helkky ja Pietari ovat täällä Toposissa, mutta sinä Kirves, voit mennä kotiisi Nummelle. Toimitatte täällä sitten papin tehtäviä kaikessa hiljaisuudessa, jotta ei kirkonvihollinen ärtyisi. Kun kevät taas luo kukkiaan rantojen tuomeen, silloin olen täällä ja silloin murretaan kirkonvihollisen mahti."
XXXIV. SYYSPÄIVÄ.
Henrik astui omaan huoneeseensa Upsalan suuressa piispantalossa. Myrsky vonkui nurkissa ja metsän mahtava kohina täytti koko ilman. Puut tuossa räiskyivät suuressa pesässään, ja Henrik istahti tuolille tulen loisteeseen. — Ah, oli sentään toista tulla tällaiseen huoneeseen, jossa oli uloslämpiävä uuni! Savun hiventäkään ei ollut huoneessa, vaikka tuli tuossa iloisena loimotti. Ja kuitenkin — kuinka hän kaipasikaan takaisin Suomen nokisiin savupirtteihin! Siellä oli hänen paikkansa, siellä häntä tarvittiin, ei täällä. Ilon aalto kyllä oli läikähtänyt yli metsäisen Sveean, kun viesti tiesi kertoa, että piispa oli palannut. Ja koko vanha, pyhä Upsala, tuo ikuisten kuningaskumpujen kaupunki oli ollut väkeä tulvillaan, kun hän saapui. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei häntä täällä tarvittu, joskin häntä kaivattiin ja rakastettiin. Henrik vaipui mietteisiinsä. Oi, hän oli näinä päivinä kuullut melkein liian paljon. Ensin Itä-Årosissa oli kuningas Eerik ottanut hänet vastaan kuin itse paavin tai jonkun pyhimyksen. Ylevä oli se kiitosmessu, joka piispan paluun johdosta pidettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa. Reippaana oli kuningas kertonut, kuinka vanha Sverker-kuningas oli kuollut ja hän, Eerik, oli nyt Sveean ja Göötan kuninkaana, vain Länsi-Göötassa hallitsi Kaarle Sverkerinpoika Eerikin alakuninkaana. Vihdoinkin oli toteutunut hänen suurin unelmansa: Tällä maalla oli taas yksi kuningas, kuten mahtavien Ynglingien aikana, vanha Svitjod oli taas yhdistynyt. — Niin oli Eerik kertonut, uutta parempaa aikaa tälle kansalle ennustanut. Mutta Henrik ei hänelle vielä maininnut mitään uusista aikeistaan. —
Alakuloisena oli hän ratsastanut tuon lyhyen matkan Itä-Årosista Upsalaan, sillä hän oli kuullut surusanoman, joka järkytti häntä sielun syvyyksiä myöten: Jo kaksi vuotta sitten oli isä Bernhard Clairvaux'ssa kuollut, vaikka hän nyt vasta sai siitä tiedon. Tuo tulisielu oli siis vihdoinkin päässyt ikirauhaan, ajatteli Henrik. — Hiilos hiipui. Henrikin sielun silmien ohi kulkee muistojen ihana sarja. Hän muistaa luostarin, muistaa tuon lempeän laakson, puutarhan, metsän ja ennen kaikkea tuon ihmeellisen apotin, joka hiljaisesta luostaristaan hallitsi koko kristikuntaa, joka oli nähnyt hänenkin sielunsa syvyyksiin. Yksinäinen kyynel vierähti piispan poskelle. Tuntui aivan kuin viimeinen side, joka vielä yhdisti hänet maailmaan, olisi nyt katkennut. Poissa oli äiti ja lapsuuden vihreät vuoret, poissa isä Bernhard ja Clairvaux'n lempeä laakso. Ja toinen yksinäinen kyynel vierähti yksinäisen miehen poskelle Upsalan piispantalon yksinäisessä kammiossa.
Palveleva munkki astui sisään, asetti kiehuvan vuohenmaitokulhon pöydälle ja lisäsi puita uuniin. Henrik palasi heti murheellisten muistojensa maailmasta. Höyryävää maitoa maistellessaan muisteli hän vain tätä päivää täällä Upsalassa. Liikutettuna oli Coppmannus, kapituli ja koko vanha kuningaskaupunki ottanut hänet vastaan. Ilosanomia oli hänelle vain sadellut. Kirkon asema oli suuresti lujittunut, sillä viisaasti oli Coppmannus valvonut kirkon etuja. Koulu oli toiminut, pappeja valmistettu, kirkkoja rakennettu ja kymmenysten maksu oli hyvällä alulla. Koko kuninkaan lainsäädäntökin oli tapahtunut kirkollisessa hengessä. Aina Eerik neuvotteli tuomiokapitulin kanssa, sillä hän oli tullut päivästä päivään yhä hurskaammaksi. Ja taaskin tunsi Henrik: Minua ei täällä tarvita, minun paikkani on Suomessa. Ihmeellisesti ymmärrän siellä ihmisiä. Toisinaan tuntuu aivan kuin olisin samaa lihaa ja verta kuin tuo laulujen ja satujen kansa.
Samassa muisti Henrik jotakin. Coppmannus oli sanonut, että tänne oli saapunut pergamenttikirjeitä, jotka vain Henrik itse sai aukaista, niin oli tuoja ilmoittanut. Henrik riensi tammisen kaapin luo, jonka raudoitetun oven hän vaivoin sai auki. Hetken etsittyään löysi hän kaksi sinetöityä kirjettä. Uudestaan istui hän uunin eteen ja mursi sinetit tuohisten puitten antaessa valoa. Kirje oli hänen ystävältään Clairvaux'n munkilta, joka nyt kertoi pyhän apotin viimeisistä hetkistä. Raihnainen ruumis oli heikkenemistään heikentynyt. Mutta kärsiessään ajatteli suuri apotti Ristiinnaulitun haavoja. Vihdoin sitten elokuussa MCIII tuli ratkaisun hetki, jota pyhä apotti huokaillen oli odottanut. Suunnaton ihmispaljous tulvaili näkemään vielä kerran suuren apotin ruumista. "Kuolemassakin tuoksui pyhä Bernhard nardusvoiteen tavoin" kirjoitti munkki. — Kyyneleet kohosivat Henrikin silmiin.
Sitten aukaisi Henrik toisen kirjeen. Se oli kardinaali Nikolaukselta, joka kertoi tulleensa valituksi paaviksi. Kristillisen kirkon päänä hän nyt antoi Henrikille oikeuden vihkiä piispaksi, kenet hän vain soveliaaksi katsoi, jotta ei enään tulisi piispoista pulaa täällä pohjolassa. Sitten kertoi paavikin pyhän Bernhardin kuolemasta. Kirjeensä hän lopetti hartaalla kehoituksella, ettei Henrik unohtaisi etäämpänä asuvia heimoja, vaan kuljettaisi ristinlipun yhä kauemmaksi. Ikuisen synninpäästön lupasi paavi kaikille, jotka tekevät työtä pakanoitten käännyttämiseksi. Henrikillä on oikeus tuon synninpäästön antamiseen. Vielä oli kirjeessä tavanomaiset loppulauseet ja huomautus, ettei Ruotsin kirkko vain unohtaisi "Pietarinpenningin" lähettämistä Roomaan, eikä mitään Linköpingin kokouksen päätöksiä.
Hiilos sammui. Yksinäinen mies yhä istui syviin mietteisiinsä vaipuneena. Ulkona kohisi syksyinen metsä. Sade pieksi seiniä. Oli sydänyö.