XXXV. SANANVIEJÄ.
Henrik oli saapunut Itä-Årosiin. Hän istui kuninkaan tuvan tammisen pöydän takana ja kertoi Eerikille tuosta aijotusta retkestä. Talvisilla markkinoilla oli annettava julistus, jossa kehotetaan kaikkia hurskaita miehiä kokoontumaan heti vesien auettua ristinlipun alle ja seuraamaan sitä Suomeen, jossa täytyy miekalla kukistaa kirkonvihollisen valta. Julistus aijottiin lähettää naapurimaihinkin, jopa etelään asti. Mutta silloin kivahti kuningas Eerik: "Luulet siis, ettei Sveeassa ole voimaa kirkonvihollisen kukistamiseen. Unohdatko aivan heimoni muinaisen mahtavuuden, kuinka sen lohikäärmekokkaiset laivat halkoilivat meriä ja vapisuttivat kansoja ja kuninkaita!"
Henrik hymyili: "Älähän nyt kiivastu, kuningas Eerik! Muistan heimosi muinaisen mahtavuuden ja tiedän sen nykyisen voiman. Eihän sinun tarvitse muuta kuin lähettää sotavasama kiertämään yli valtakunnan, niin heti on luonasi vankka joukko. Ja tiedän myöskin, kuinka oivallinen on rannikon ledung, jokaisessa laivakunnassa on sotapursi lähtövalmiina. Mutta nyt onkin niin, että tällaiseen pyhään sotaan kirkonvihollista vastaan ei ketään pakoteta, vapaehtoisesti tulkoon, ken haluaa. Siksi on julistus välttämätön. Ymmärrätkö minua nyt, ystäväni Eerik?"
Eerik: "Ymmärrän niinkin. Mutta tiedänpä, että kaikki mieheni lähtevät tälle retkelle, vaikkei sotavasama heitä kutsukaan."
Henrik: "Sitä parempi. Sinä teet kirkolle suuren palveluksen, kun otat retken johdon käsiisi ja lähdet parhaitten miestesi kanssa. Jumala sinua siunatkoon nyt ja ijankaikkisesti! — — — Mutta kuules, eräs asia vielä painaa mieltäni. Kirkonviholliselle on välttämättä ilmoitettava edeltäpäin ristijoukon tulosta. Silloin hän saa valita joko kasteen tai taistelun, jotta ei sitten tietämättään syökse sieluaan kadotukseen. Suomessa sanoivat, ettei sieltä kukaan uskalla lähteä Köyliöön, sillä Lalli on niin kiivas, että paikalla lyö sanantuojan kuoliaaksi. Siksi täytyy Sveeasta jonkun lähteä. Ja henkilönkin tiesivät minulle Suomessa ehdottaa. Tuolla vanhalla päälliköllä, Mälarin rannalla, on tytär, joka nuoruudessaan oli Saaressa kymmenen vuotta orjana. Eräänä syysyönä hänet oli ryöstetty täältä. Kun päällikön Maria oli orjana Saaressa, hoiti hän silloin Lallia kaikki lapsuuden vuodet. Ja Suomessa sanoivat, että Lalli rakasti Mariaa enemmän kuin omaa äitiään ja oli kovin surrut Marian karkaamista. Siksi on Maria ainoa, joka hengissä voi palata Lallin luota. Ajattelen, että hän lähtisi heti meren auettua Suomeen. Tahdotko taivuttaa Mariaa lähtemään, sinä kun olet niin tuttu päällikön kotona?"
Eerik: "Yritän parastani, koska pidät tuon sanan lähettämisen niin välttämättömänä."
Kauan vielä juttelivat miehet tuosta aijotusta matkasta, talvisen päivän vaipuessa mailleen. — — —
Monta kertaa kevättalvella kävi Eerik sitten päällikön luona Mälarin rannalla taivuttelemassa Mariaa sananviejäksi Suomeen. Mutta kaikki oli turhaa, Maria pysyi taipumattomana. Silloin päätti Henrik itse tarttua asiaan.
* * * * *
Pirtin ovi oli auki, mutta sittenkin tuntui sisällä ahtaalta ja pimeältä. Maria nousi värttinänsä äärestä, työnsi pirtin akkunaluukun syrjään ja jäi siihen luukunpieleen nojaten katselemaan keväistä kirkkautta. Lunta ei näkynyt missään, mutta Mälar oli vielä jäässä. Synkkänä, mustansinervänä lepäsi se siinä Marian silmien edessä. Siinä katsellessaan vaipui Maria vienoon surumielisyyteen: Noin synkkänä aukeni hänen eteensä kerran Saaren selkä. Ah, hän oli silloin orjana! Noin lauloi leivonenkin ilmassa. Tuolla rantatammessa vihelteli kottarainen, aivan kuin Saaren koivuissa ennen! — Maria heräsi mietteistään, kun syväsointuinen ääni ovella sanoi: "Jumalan rauhaa, Maria!"