Lopuksi ilmoitti Untamo vähän ujostellen, että vielä tänä syksynä rakennetaan tänne Nousiaisiin pieni puukirkko ja samalla kyhätään piispalle oma tupa, jossa on uloslämpiävä kiuvas, jotta ei savu enään toista talvea vaivaisi piispaa. Ja tämän tuvan alle muurataan luja kellari, jonne ei pääse, ei pakkanen, eikä vainolainen.
Henrik hymyili kuullessaan Untamon puhetta — kuninkaat olivat siis kuulleet, että hän oli savuun vähän tottumaton, mutta muuten liikutti tuo huolenpito häntä suuresti.
Illan tullen toimitti Henrik pappien avustamana ihanan jumalanpalveluksen. Kaikki tunsivat, että uudet tuulet puhalsivat yli Suomen, ja onnen tähdet tuikkivat taas Suomen taivaalla.
XXXVIII. ILTA.
Syksy riensi kuin siivin. Miehuutensa koko innolla ja tarmolla järjesti Henrik Suomen kirkkoa. Ja hätäkö oli järjestää, kun oli niin monta auttajaa. Piispa Rodulfus ja Helkky jäivät Nousiaisiin opettamaan niitä kahtatoista miestä, jotka eri puolilta maata olivat saapuneet tänne valmistuakseen papeiksi. Rodulfus olisi kyllä yksin voinut hoitaa opetuksen, mutta kun hän ei osannut kansan kieltä, jäi Helkky hänen apulaisekseen. Nuori Pietari niinikään jäi isänsä avuksi Nousiaisiin. Mynämäelle, Kaalantiin, Paraisiin, Paimioon ja Sarven valtakuntaan lähetti Henrik nyt aluksi Ruotsista ristijoukon mukana tulleet papit, siksi kunnes omia miehiä ennättäisi valmistua. Näin oli Suomen kirkko vähässä ajassa taaskin järjestetty. Itse oli Henrik lakkaamatta matkalla niinkuin ainakin uskollinen paimen väsymättä laumaansa vaalien. Ensin lähti hän Sarven mukana aina Joensuuhun asti järjestäen tällä matkalla eteläisen Suomeen kolme seurakuntaa pappeineen. Paluumatkalla pysähtyi hän Raisioon laskemaan ensimäisen peruspaaden kivikirkkoon, josta piti tulla Aurajoen suuseudun, Luonnonmaan ja koko senpuoleisen rannikon yhteinen pyhäkkö. Sitten hän lepäsi hetken Nousiaisissa ja lähti taas matkalle, tällä kertaa pohjoiseen. Mynämäelle hän vei papin ja laski kirkon peruskivet. Täältä hän kulki Kaalantiin. Siellä oli Männäisten markkinapaikalle kohonnut pieni puukirkko. Sen nyt piispa Henrik vihki pyhän Olavin nimikoksi, sillä koko Kaalanti uskoi varmasti, että tuo marttyyrina kuollut Olavi, heidän oma pappinsa, nyt lakkaamatta rukoilee korkeudessa Kaalannin kansan puolesta. Olavihan ei ollut mikään tavallinen ihminen, enkelin kielellä hän oli saarnannut, siksi he tahtoivat kirkonkin pyhittää hänelle. Ja Henrik ei vastustanut heidän pyyntöään.
Kaalannista kulki piispa Pyhämaan kautta Unajaan. Viikkoja hän saarnasi ja kastoi täällä. Kun hän vihdoin oli lähdössä takaisin etelään, tuli Kokeamäeltä miehiä, jotka kyynelsilmin pyysivät häntä mukaansa. Ja Henrik tietysti lähti opettaen monta syksyistä päivää Kokemäen kansaa, milloin ranta-aitassa, milloin nokisessa pirtissä, milloin taivas-alla.
Palauttuaan Kokemäeltä ei Henrik vieläkään jäänyt Nousiaisiin pitemmäksi aikaa. Käymättä oli Luotola, kulkematta monet kansaiset saaret. Kun vihdoin tuli rekikeli kulki piispa pohjoisessa aina Laitilaa myöten, Kaalannin läntiset maat ja etelän herttaiset seudut.
Tuli vihdoin joulu. Silloin sai toki piispakin olla kotona. Suurin joukoin saapui kansaa juhlapäiviksi Nousiaisiin, ja aamusta iltaan kaikui messu pienestä puukirkosta. — Viimeinen juhlapäivä oli mennyt. Henrik kopisteli lunta jaloistaan ja astui korkean kynnyksen yli Toposten pirttiin. Jo ennen häntä olivat molemmat Pietarit, piispa Rodulfus, Helkky ja kaksitoista oppilasta tulleet. Henrik heitti turkit päältään ja istahti jykevän pöydän ääreen. Päre pihdissään kiertyi somasti karrelle. Suuressa visakupissa höyrysi lihakeitto, tuokkosissa oli vastalypsettyä vuohenmaitoa ja naurispaistikkaitten kyljet olivat mustan kuoren peitossa. Isä Pietari luki ruokarukouksen ja niin alettiin yksinkertainen ateria, jonka aikana juteltiin tämän joulun tapahtumista. Ja kaikista tuntui kuin olisi piispa Henrik herttaisempi kuin koskaan. Jospa hän olisi aina kotona, miten hauskaksi silloin muodostuisikaan tämä kylmä talvi! Lämmön lähdettä piispa kantoi olennossaan. Ei ihme, jos kansa uskoi hänen käyneen taivaassa. — — — Niin, suuri oli tuo piispa, heidän piispansa, Suomen piispa. — — —
Aterian jälkeen heitti Henrik turkit harteilleen ja lähti pihan poikki omaan tupaansa, joka kuninkaitten toimesta oli niin äkkiä syksyllä rakennettu. Herttainen lämmin lehahti häntä vastaan, mutta savun hiventäkään ei ilmassa tuntunut. Henrik puhalteli hiiloksesta valkeata ja sytytti kaksi vahakynttilää, toisen krusifiksin eteen, toisen pöydälleen. Niitten valossa näkyi koko tuvan yksinkertainen sisustus: tamminen kaappi seinällä, pari arkkua lattialla, yksinkertainen vuode, pitkä penkki ja suuri, pergamenttien peittämä pöytä. Oviseinällä riippui vaatteita ja perällä oli rukousjakkara krusifiksin edessä. Henrik istahti pöytänsä ääreen ja tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Niin, ihmeellinen Jumalan siunaus oli taaskin kaikissa hänen toimissaan ollut mukana. Luja perustus oli laskettu Suomen kirkolle, joka jo levitti siipensä Sarven mailta Kokemäkeen saakka. Kaksi vuotta on siitä kulunut, kun hän toivorikkaana vietti jouluaan täällä Toposissa ensimäisten oppilaittensa kanssa. Pirstaksi särkyivät silloin unelmat. Vielä nytkin värisytti häntä, kun hän muisteli tuota kyynelten polkua. Kuka olisi uskonut, että tuhkasta ja raunioista nousisi näin pian uudelleen Herran viinimäki. Taas on meillä kirkkoja, pappeja ja kaksitoista innostunutta oppilasta aivan kuin Jeesuksella. Vankkoja poikia kaikki. Kun heidät keväällä vihitään papeiksi, niin silloinpa ulotetaan toiminta Hämeeseen asti. Ristitään tuo pakanallinen maa, viedään sinnekin rakkauden evankeliumi. Sanoihan Herra itse: Menkäät kaikkeen maailmaan! — Joutuisipa kesä, miten paljon silloin olisikaan työtä, Herran työtä! — Mutta onhan sitä nytkin! Ja Henrik muisti rakkaan työnsä, jota hän viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa oli tehnyt. Hän otti pöydältä pergamenttikäärön. Kynttilän keltaisessa valossa aukaisi hän sen hitaasti. Viime talvena, kun hän Upsalassa oli ajatellut Suomea ja evankeliumin kylvöä täällä, oli hänelle tullut kummallinen halu. Hän tahtoi kirjoittaa kronikan Suomen kirkon vaiheista, aivan samoin kuin mestari Aadam oli kirjoittanut Hampurin kirkosta ja Rimbert valkeasta Ansgariuksesta. Siinä nyt oli hänen kronikkansa ensimäinen osa pergamentilla, monen vaivannäön tuloksena. Kuin hyväillen levitti hän käärön ja kumartui lähemmäksi kynttilän lepattavaa valoa. Hitaasti hän luki:
"Anno Domini M lähti Corveyn luostarista munkki Liudolf lähetysmatkalle Suomeen. Hän saarnasi ja kastoi saaristossa. Hän saapui Kultarantaan ja tapasi Helkyn, joka nuoruudessaan oli Corveyssa majaillut. Yhdessä he rakensivat kirkon, ensimäisen Suomeen. Kastoi Liudolf Luonnonsaaren ja Sampsan maan ja lähti sitten etelään. Tähän loppui ensimäinen käännytystyö.