Anno Domini MIIX tuli Olavi Pyhä etsimään Suomesta onnen kannelta. Mutta suomalaiset voittivat hänet ja taistelussa särkyi onnen kannel. Lähti Olavi Suomesta, mutta meren myrskyt uhkasivat häntä, koska hän väärin tehnyt oli. Pelastui Olavi Ahvalantiin, jonka hän syntiensä sovitukseksi kastoi. Verot otti, saarelta lähti.
Anno Domini MLVI lähti kuninkaanpoika Anund Emundinpoika Suomeen.
Monta oli laivaa lähtiessä, ei ainoatakaan takaisin palannut. Kuoli
Anund, kuoli pappi, kuoli sotajoukko. Näin rankaisi meidän Herramme
Sveeaa, koska se oli piispansa karkoittanut.
Anno domini MLXIII lähti Suomeen pappismunkki Hiltin-Johannes. Ja silloin hallitsi Stenkil Sveeaa. Hiltin-Johannes vaelsi täällä, saarnasi ja kastoi ja hänen työnsä onnistui, koska hän rakkaudesta Kristukseen teki käännytystyötä, eikä tahtonut Suomea veromaaksi alistaa, kuten kuninkaanpoika Anund. Ensin hän majaili Lembötessä, sitten Luotolassa ja Kaalannissa. Mutta Nousiaisissa hän oli kauemmin. Puukirkkoja oli rakennettu Nousiaisiin ja Kaalantiin. Tuli Köyliön kuningas, surmasi Johanneksen ja poltti kirkot Kaalannista. Mutta Nousiaisiin jäi kirkko.
Anno Domini MLXXVI tuli Suomeen etelästä pappi, joka koko ijäkseen jäi
Nousiaisiin. Kun hän kuoli oli vuosi MC. Ja kymmeneen ajastaikaan ei
Suomessa pappia ollut.
Anno Domini MCXII tuli isä Pietari Voionmaalta Nousiaisiin. Niin
kauan kuin hänen puolisonsa Ingegärd eli, oli isä Pietari koko Suomen
lohdutus ja auttaja."
Henrik laski pergamentin pöydälle ja mietti: Tämä on ensimäinen luku, jatkoksi tulee toinen. Siinä kerron Johannes-ystävästäni, siinä Harskasta ja Olavista. Herran viinimäkeä on täälläkin todentotta kasteltu marttyyrien verellä. Näkevät sitten tulevatkin polvet, kuinka raskasta on ollut raivaajan työ. — — — Niin, niin, jos en olisi Herran viinimäen vartija, kirjoittaisin päivät päästään. Kirjoittaisin nuo ihmeelliset laulut tämän Suomen heimon muinaisista sankareista ja kuninkaista, joitten urhotöitten maine kerran täytti koko pohjolan. Ihmeellinen laulun ja soiton maa on tämä Suomi, tarinat eivät milloinkaan lopu, soitto ei milloinkaan vaikene nokisten kurkihirsien alla. Laulettiinhan Sveeassakin kuuluisista Ynglingakuninkaista, mutta mitä ovat Sveean laulut Suomeen verrattuina! Oi, tuota ihmeellistä samporetkeä, Pohjolan häitä ja maankuulua laulukilpailua! — — — Mutta hyvä Jumala, armahda minua! Olenhan taas ajatuksineni joutunut laulujen maihin, jonne en saisi joutua. Joulujuhlan viimeisenä iltana minä istun ja ajattelen tämän heimon sankarilauluja, vaikka minun pitäisi kiittää sinua, Jumala, siitä, että lähetit tänne niin paljon etsiviä sieluja. Armahda minua, Ristin-Herra!
Henrik nousi ja polvistui krusifiksin eteen. Keltaisena lepatti vahakynttilän liekki. Kivinen kiuvas huokui lämpöä. Kaislavuode karhuntaljoineen katseli odottaen ympärilleen. Pakkanen paukutteli nurkkia. — Mutta syvään rukoukseen oli vaipunut yksinäinen mies. — Hän kantoi ristin juurelle oman sielunsa varjot, hän rukoili Kristusta koko Suomen heimon puolesta.
XXXIX. KULTAINEN TIE.
Henrik oli päättänyt olla kotona Nousiaisissa ainakin kuunkierron nyt sydäntalvella, jotta hän saisi valmistaa muutamia tärkeitä töitä. Ensinnäkin hän aikoi kirjoittaa järjestyssäännöt Suomen kirkolle ja laatia ohjeet jumalanpalvelusmenoja varten suurina juhlina. Sitten oli hän päättänyt kirjoittaa muutamia mallisaarnoja. Kaikki muu meni papeilta helposti, mutta saarnaaminen — kas se ei käynyt! Siksi oli hän päättänyt näin menetellä. Varsinkin piti näitten miesten, jotka keväällä valmistuivat papeiksi, oppia hyvin saarnaamaan, sillä heitä odotti suuri tehtävä. Kesällä ulotetaan käännytystyö Hämeeseen, ja silloin nämät suomalaiset papit lähtevät Henrikin mukana lähetysmatkalle jäämien maahan. Näin ajatteli Henrik ja aamusta iltaan hän aherteli pöytänsä ääressä. Syrjään jäi Suomen kronikka, syrjään sankariajan laulut. Sääntö toisensa jälkeen tuli pergamentille, ja ihania saarnoja syntyi kuin itsestään. Ja ihmeellinen onnen tunne täytti kaikkien mielet, vaikka piispa vain harvoin ennätti olla toisten kanssa Toposten suuressa tuvassa. Onnelliseksi, sanomattoman onnelliseksi tunsi Henrikkin itsensä. Tuntui siltä, kuin enkelsiipien havina olisi täyttänyt ilman ja itse Jumala puhellut tuulen vienossa hyminässä.
Mutta jo puolen kuunkierron kuluttua keskeytyi Henrikin hiljainen työ. Joulun tietämin oli Kokemäen nuori kuningas kulkenut ohi Nousiaisten yhdeksän uljaan miehen kanssa. Kuiskailtiin, että hän oli kosiomatkalla Paimioon. Jaakko-kuninkaan kaunista tytärtä hän mieli puolisokseen. Pian tämän jälkeen vietettiinkin kuningas Jaakon luona komeat häät, joihin oli saapunut vieraita kautta Suomen.