Eräänä iltana sitten karautti Toposten pihaan neljä uljasta hevosta. Ensimäisessä reessä istui Kokemäen kuningas kauniin vaimonsa rinnalla ja toisissa kuninkaan miehet, kolme kussakin. Kuningas Jaakko ei ollut vielä lähtenyt mukaan, vaan oli hän luvannut tulla vähän myöhemmin tuomaan tyttärensä tavaroita ja tervehtimään nuorikkoja. "Nopeammin joutuu matka, kun ei ole kuormia mukana", oli Jaakko sanonut hymyillen. — Ja siinä he nyt olivat matkalla pohjoiseen. Taivas oli mennyt pilveen ja hämärä yllättänyt heidät niin äkkiä, että tuskin osasivat kääntyä tänne ensimäiseen yöpymispaikkaan.
Mutta niin ihastunut kuin Kokemäen kuningas olikin nuoreen puolisoonsa, ei hän unohtanut heimonsa antamaa asiaa. Monin kerroin oli häntä varoitettu, ettei hän vain palaisi takaisin ilman piispa Henrikkiä. "Piispa on luvannut tulla vasta kesällä. Mutta sano hänelle, ettemme jaksa odottaa kesään asti. Tuo piispa tullessasi, jos olet esi-isiesi vertainen kuningas!" Näin oli puhuttu uljaalle Kokemäen kuninkaalle. Siksipä kuningas nyt teki kaikkensa taivuttaakseen piispaa lähtemään. Henrik itse olikin heti valmis, sillä pitihän toki kylvää sinne, missä pelto jo oli muokattuna. Mutta Rodulfus ja Helkky panivat vastaan ja isä Pietari koetti touhuta samaan suuntaan. He sanoivat, että piispa oli väsynyt vielä syksyn monista matkoista. Ja sydäntalven säitäkään ei hän oikein kestänyt, etelän lämpimästä kun oli tullut. Voipa hän vielä sairastuakin matkalla. Sitäpaitsi oli heidän niin vaikea luopua taas piispastaan. Kesän lämpimän loi hän talvien kylmään.
Mutta kaikista estelyistä huolimatta päätti Henrik lähteä, Herran taimet oli istutettava sinne, missä maa oli odottamassa. Seuraavana aamuna astui piispa turkkeihinsa kääriytyneenä korjaan, jonka eteen oli valjastettu Toposten nuori hevonen. Ajajakseen otti piispa vain paimenpojan, jotta ei tulisi liiaksi kuormaa nuorelle hevoselle, sillä tiedettiin, että Kokemäen kuningas kulki tuulen nopeudella. Isä Pietari hääri reen ympärillä, kietoen karhuntaljoja piispan suojaksi. Pyhä risti, jota piispa aina kuljetti mukanaan matkoilla, pantiin nytkin rekeen. Alakuloisina hyvästelivät kaikki piispaa. Tuolla jo karautti kuningas alas joen äyräältä ja muut lähtivät perässä, Henrik viimeisenä. Mutta tuskin oli vallaton varsa ottanut kahta askelta, kun se astui liukkaalle jääpalaselle ja kompastui polvilleen. Silmänräpäyksessä oli se kuitenkin taas pystyssä ja riensi vauhdikkaasti toisten jälkeen. Mutta isä Pietari katsoi tuskaisena poikaansa ja sanoi: "Ma-matkamiehiä oli ko-kolmetoista."
Hitaanlaisesti kului matka, vaikka Kokemäen kuningas pitikin kiirettä. Tiet olivat tukossa ja lisäksi sattui ensimäisenä päivänä sakea lumipyry, niin että täytyi aikaisin yöpyä. Toinen matkapäivä valkeni kuitenkin kauniina, ja sitä seuraava yö oli niin kuulakka ja kaunis, että päätettiin matkata halki yön, jotta päästäisiin jo aamulla Kokemäelle.
Oli sydänyön aika. Varjot lankesivat kuunhohtoiselle hangelle. Henrik nojasi taaksepäin reessään ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hänen silmänsä pysähtyivät ensin valoisaan Linnunrataan, siitä Otavaan ja vihdoin Neitsyttähteen. Sitten hän jakoi silmillään taivaankannen koteihin saadakseen selville tämännöisen horoskoopin. Ihmeellinen horoskooppi, ajatteli hän, täynnä lempeyttä ja hyvyyttä. Ainoastaan punanhohtoinen Mars tuolla muistuttaa elämän myrskyjä ja taisteluita. Ihmeelliseksi muodostuu sen kohtalo, joka tänä yönä syntyy. — — — Mutta minkätähden luetaan Jumalan kirjoittamaa kohtalonkirjaa taivaankannelta ainoastaan syntymähetkellä! Miksi ei sitä lueta myöskin kuolinhetkellä? Vai eikö Jumalan tähtikirja tiedäkään mitään ijäisyydestä, jonne kuoleva on lähdössä? Totta kai. Onhan Jumalan kädessä aika ja ijäisyys. Ja mitä on aika verrattuna ijäisyyteen! Mitä syntymähetki verrattuna kuolinhetkeen! Tähtien kirja kyllä tietää kuolinhetkenkin salaisuudet, kunhan sitä vain katsottaisiin. Ihana varmaan on sen kuolema, joka sulkee tänä yönä silmänsä ikuiseen lepoon, sillä taivaan tähtikirja on nyt täynnä lempeyttä, hyvyyttä ja onnea.
Henrikin silmät väsyivät öistä taivasta katsellessa. Hän painoi päänsä alas ja etsi rukousnauhaansa. Mutta sitä ei löytynyt. Olihan hänellä ollut se tällä matkalla, sen hän muisti, sillä monasti oli hän sen helmiä sormiellut. Vuosia oli hän sitä kantanut aina kaulassaan, vaikkei hän rukoustensa lukua sillä mitannutkaan. Isä Bernhard oli kieltänyt sellaisesta, sillä — sanoi hän — Jumala katsoo rukoilevan sydäntä, ei rukousten lukumäärää. — — — Tuo nauha olisi nyt kuitenkin saanut olla tallella, ainoa muisto lapsuuden mailta. Se jäi varmaan yöpymispaikkaan. No, saanpahan sen sieltä palatessani. — — —
Piispa heräsi mietteistään, kun etummaiset hevoset pysähtyivät. Kohta kuului kuninkaan ääni: "Hevoset huohottavat niin kovasti, että meidän täytyy varmaan poiketa Polsuun levähtämään, vaikka onkin yön-aika". Samaa mieltä olivat muutkin. Mutta kun päästiin Polsun kohdalle huomasivat he, että Saaren räppänästä nousi sakea savu kohti tähtikirkasta taivasta. Silloin sanoi kuningas: "Mitä me tässä suotta rupeamme Polsun väkeä herättämään, ajetaan Saareen, koska Lallin väki näkyy jo olevan liikkeellä. Tunnen Lallin lapsuudestani, kun hän isänsä kanssa meillä vieraili. Tekee Lallille oikein hyvää, kun saa katsella piispaa silmästä silmään."
Joku miehistä sanoi: "Mutta jos Lalli tekee pahaa rakkaalle piispallemme, hän on kuulemma vannonut kostoa uuden uskon levittäjille?"
Kuningas vastasi hymyillen: "Eikä tee. Meitähän on kymmenen miestä ja Lallilla on vain neljä. Sitä paitsi, vanha tapahan kieltää tekemästä toiselle pahaa omassa kodissaan." — Ja kuningas käänsi hevosensa salmen yli Saareen.
Sydän vavahtaen kuuli Saaren emäntä Kerttu, kuinka useita hevosia ajoi pihaan. Kokemäen kuningas kolkutti heti ovelle ja huusi: "Avatkaahan! Täällä on vain väsyneitä matkamiehiä, jotka pyrkivät pirtin lämpimään."