Niin kului kaksi vuotta isän hautajaisista.
Eräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin sängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.
Eno juuri kertoi tarinaa miehestä, joka oli myynyt sielunsa paholaiselle.
— Mitä minä siellä teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi äidiltään.
— Tulehan nyt vain.
— Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen kömpiessään enon yli lattialle. — Minä tulen pian.
Hetken kuluttua hän tulikin, mutta kalpeana ja itkuun purskahtamaisillaan.
— Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi ja alkoi rajusti itkeä.
Enon leuka värähti oudosti.
Se hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla lähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui turvaa etsien enon kylkeen.