Veljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä haltioita… vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa synkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä ja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää myös olla hyviä sinipiikojen karjalle.
Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni päätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin, hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen — ja eno puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa Pietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja parrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.
Eikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa, pitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään: Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä, Hermanni ja minä!
Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu sen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.
— Ken kutsui minua? se kysyy.
— Me, Hermanni ja minä, Mooses-eno. — —
Tapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.
Enon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon satumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena isännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti pojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.
— Ei parta miestä mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, hän jutteli.
Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä uuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.