— Tulepa lyömään kättä enolle. — Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta siinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle rohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.
— Se oli miehen tervehdys, — nauroi eno ja otti pojan polvelleen. — Mitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?
Eihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua enon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan lattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui enon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja kuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.
Mitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän piti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin juhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen voi täydellisesti luottaa… täydellisesti!
Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja tämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin kehittyi enoa kohtaan.
Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he verrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka askeleista lattian palkit jymisivät!
Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava ja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee. Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi — ja jo piti olla jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan! Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin jalkapohjat kutisemaan, — oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno nauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.
Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli tehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa, Pietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.
Kesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä, hän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei paljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän pitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai miehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut, sen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli silmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli ääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon ampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.
Ja rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti röykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon… se oli toista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien. Sellaista menoa, hii…!