Hermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän kirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni, Hermanni, tule tänne!
— Mitä minä siellä teen? — kysyi Hermanni.
— Tule tervehtimään enoa.
— En minä.
— Tule nyt, pian!
— Enkä tule…
— Jos et sinä tule, niin minä piiskaan sinua.
Siinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen tultua taloon heti alkaa toinen komento.
Pelokkaana hän lähestyi enoa.
Varsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat kirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli naurussa.