— Missä sinä äsken olit, kun sinua etsittiin? Et sinä enää kerkiä.
Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä viiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen aavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina…
Hermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten jälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.
— Mitenkä nyt käynee, — sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten puheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen ajatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?
Sitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä, että isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että se vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa jonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin…
Hermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen jännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.
II.
Jonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli, Mooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni ensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies. Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle ja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.
Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan torunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, — mutta jälleen oli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi, parrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy ruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan… Ollapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin hän juoksisi pois kotoa!
Hän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.