Isän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he väistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.
Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin kammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet tuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.
Veljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi jättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni korvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille, ett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän käteen — mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä — loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä, kaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!
Äiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan, kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli hänen leikkipaikkansa.
Isä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan pieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä pieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut. Varmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu kuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa korkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee ankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni, pelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, — hän loikahtaa alas karhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa paikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee… nyt, nyt… karhu kyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten kiven kylki liikahtelee… Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä ja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue on lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu Hermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa. Äiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät itkettyneinä. Missä se nyt on?
— Äiti, äiti!
— Täällä, — kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni juoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.
— Mihin te lähdette, äiti?
— Ole hiljaa, minä tulen pian takaisin.
— Minä tulen äidin kanssa.