— En, en, en.
Hermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli menehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä, Hermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä kättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?
Pian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että sisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena ja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli sisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen ääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä herkut häntä eniten viehättivät.
— Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami silitellen Hermannin päätä.
Saman sanan äiti oli monta kertaa sanonut.
Mitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä, ennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi sängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia. Eräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen: nyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi sängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi sängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle tapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.
Siitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut mitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava henkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin, veisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin joulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista ja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä hän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät heille molemmille, — vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että mitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut. Nythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.
Keittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli käskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen muistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.
— Tule nyt, houkutteli äiti itkien, tule… isä lähtee kohta…
Äidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni alkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.