Äiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. — Ei se äiti ole, vaan veikot… koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.
— Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä puhua, — tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä, joskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.
— Mitä sinä itse ajattelet asiasta? eno kysyi.
— Mitäpä minä… enhän minä mitään… kaiketi se sentään on kouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista lapsista ole muuta kuin harmia.
Siihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli vain mietiskellen eteensä — ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli voimaton tässä asiassa.
Hermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja sydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle leikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta hänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.
Milloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän ollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin. Yksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt keväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta omaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot veljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin uutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli milloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen automobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli hän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää kupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala kultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään päällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita ihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä, venyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän muisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa hurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää peräsintä, heittää alas painoja — ei, ei auta. Suhisten, sihisten, säkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo näkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako hän asematalon katolle?… Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton. Hän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään aikaan hän ei tiedä mitään… liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa silmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa… vaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä ilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä… Ehjä on! Se on kestänyt täräyksen, hänen ilmalaivansa!
Keksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän itse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet olivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä välittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.
Kesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai enon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni. Opettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten ahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet. Hermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen pitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.
Hermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua. Hän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi hänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli hänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan. Eno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta saada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja sen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei maailmassa sen vertaa!