Voi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja kasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva poikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden. Hänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla heidän kaltaisekseen.
— Sinusta tulee sittekin mies, — lohdutteli eno, kun poikanen hänelle valitteli surujaan. — Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä ihan varmasti tiedän.
Se lohdutti Hermannia, sillä olihan eno viisas ja tiesi mitä sanoi.
III.
Syksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät ja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä. Kauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.
Koulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli tutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän avaraan… Kenties hän ei kykene siihen. — Toiset lapset liikkuvat täällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua, mikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia! Miten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä huoli.
Opettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi sen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät pieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli maiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden ympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.
Hermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja näytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi, täplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli pelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin Hermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli toinen, kolmas, neljäs, viides… loppumattomiin, eikä hän enää kuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan kysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan kevyesti:
— Mitä vaikeata se on? — ja vastaus sai Hermannin silmät pimenemään.
Asunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen metsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta, päätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.