Vai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei ollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen takana oli maata vielä laajalta, laajalta…
Maailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan, ja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon rautatietä ei ollutkaan…
Ei ollutkaan, ei…
Lienee eno valehdellut, — vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän sinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat nauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.
Hermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta ja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita ja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki hänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman pilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.
Siksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla puhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti rintaansa.
Vapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi yksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle, joka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon sopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä suunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin pensaan juurella.
Syyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta näkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi kaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa, jonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne lähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa aina kaupunkiin osasi. — Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne. Aurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän vaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat huolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen…
Eteenpäin, yhä eteenpäin…
Vasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa. Nyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen oma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse asiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli? Eihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään näytellä. —