Siitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian suuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit laskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli alistuttava.
Hermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi mielikuvitusten suunnaton työskentely, — mutta sekin vika korjautui, kun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset ajatuksellisen syventymisen sijalle. —
Kouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan talo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat toteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.
Nyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti uudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen jälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen isäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta käytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno Mooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi, sen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään todellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli se vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn taivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana hän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän parhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä oli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.
Toivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen henkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa, kaunishohteista muinaisuutta.
Samoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja kesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.
Samaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada. Lapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin paljon, paljon muita kuvia.
Toisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni tahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja kauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän jutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen niiden suhteen.
Hermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi mistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut, kun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa. Hymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui juroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, — kokonaan toiseksi kuin hän oli muiden ihmisten kanssa.
Eroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen, tuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi, silloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon puolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua, selittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä ole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan sama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa ja tulla mieheksi… sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen purkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta koulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja luonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa, että luontoa sitä koulussakin tutkitaan.