— Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus jotakin oppia, hän selitti. — Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita, ja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi tietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin järjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.
Eno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän katseen, — lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan niin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei hän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:
— Kyllähän herrat viisaita ovat, ei siitä mihinkään pääse…
Sitte hän oli hetkisen vaiti, katseli niittyä ja alkoi kuin sille puhua:
— Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta siihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta turpeenkääntäjää… Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin ilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka taitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta työstänsä…
— Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, — hän Hermanniin kääntyen jatkoi, — en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole… Ja raha on niinikään hyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin pojat viisastuvat… Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on luontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on säveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät eivät kypsy yhdellä käden käänteellä. —
Enon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä ja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka laiskoina söivät ahertajien ansiosta.
Hän koetti enolle perin pohjin selittää sen henkisen työn arvoa, jota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai ainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee taistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla ollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja kuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja Hermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina sama: töihinsä lähtien eno mutisi — ikäänkuin ei mitään keskustelua olisi ollutkaan:
— Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy tähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa pitämään. — — —.
Vihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon haltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä ja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata. Perinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli kivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.