Hänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä syntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito oli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä lehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä alkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja miehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.
Sellainen vanhanaikainen juro oli eno ja sellaisena hän pysyi.
Yhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle hänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen alaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä valossa.
Sillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan jätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus, siihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli ollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt voimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi se kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää, että kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli lihasvoimiaan uhraten tehnyt.
Hermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni. Harvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno hänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle tuuheiden kulmakarvojen taakse.
IV.
Kouluvuosinaan Hermanni asui erään suutarin perheessä.
Suutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta akkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen asunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla koko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat häntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt viha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai kuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja se kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten kertoja itsekin — tavallisesti vanhempi pojista, — monen monta kertaa oli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä sotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen, että rukiinen mies vehnäpojan voittaa…
Niitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava ja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.
Ensi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys onnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin maalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.