Eräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että häntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja ihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet saamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän oli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.
Miten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut? Ei edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän kulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee läksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan — vaikka hänellä ei ole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!
Jos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli lukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi utuisina, pieninä ja epäselvinä… vaikka kaupungit olivat niin suuria, ihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!
Hän petti opettajia ja kaikkia!
Toisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä minkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?
Toisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa eivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan opettajia ja tovereita.
Santerista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin kaihtoi häntä ulkona — hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan koulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta olisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän herraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, — mutta kotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot liikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä oli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli uinut niinkuin ei mitään… ja järven toisella puolella oli kirkko ja hautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli järven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt, oli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.
Sellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja voimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen kaltaisensa.
Tietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat tiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui turkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut niiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa ympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää näyttänyt mitään tolkkua tulevan — ja yks' kaks' olivat sormet jälleen vapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen toistaan kummempia.
Sellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin omintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä — suuremmoisia — juonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta ja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta jos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja suunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän koskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat, saanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.