Yhtenään Hermannia vaivasi kehnouden ja kyvyttömyyden tunne.
Santerin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä tempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi. Siinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.
Hermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain salaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän koetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta penniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin, joista Santeri piti vielä enemmän.
Ystäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta kalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua, eikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia tunteita.
Eräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni väitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.
— Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta nyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.
— Jaa… vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin ihmiselläkin, kinasi Hermanni.
— Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi, eikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.
Se oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään sanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän ja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti taistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun ja silmät tuijottivat.
— Mitä sinä nyt noin olet, kysyi Santeri, — oletko sinä kipeä?