— En. Minä tuumin.
— Mitä sinä tuumit?
— Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka ihmisellä on sielu.
— Entä sitte!
Hermanni mietti ja mietti, rinnan alle teki pahaa ja päätä alkoi painostaa.
Jos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri syövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.
Santeri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua havainnoistaan elukoiden suhteen.
— Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa alitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille kieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.
— Mitähän se pelkää, — kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut tekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.
— Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. — Kerran kun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori minua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi takajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja näytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi, pani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.