Hermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen sellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.
Samassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen. Kerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen luokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta kuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään… Hevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen, työnsi kielensä ulos, — hevonen ei liikahtanutkaan. Hää — hää, pelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.
Kuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin oppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että olivat menehtyä.
Santeri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli kekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen Hermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja poltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen keskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.
Kun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää voinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja — Santeria ei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin tukevan selkäsaunan.
Ja siihen sekin ystävyys loppui.
* * * * *
Koulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän sittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa takia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus saada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän kykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan, ja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään — teeskentelee vain tietävänsä — vaikka hän niin monta vuotta on kulkenut opin tietä.
Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta aamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu oli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, — pelko ja omantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa. Koulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa sen puolelta.
Toverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia yhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun vain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen päähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän ole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut teeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin ihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki, ajatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin hän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän huomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. — Hän oli jälleen pettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa. Nyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja ajatella omia ajatuksiaan.