Kerran kevättalvella — seitsemännellä luokalla — kun jo pitemmän aikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa, opettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko runon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät kävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi — tästä uhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli näkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli esiytyessään.
Hän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa hänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin masentaa.
Hän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin, että hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään teeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee… ja tekee täydellä todella!
Hermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen menettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä. Vielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli illat ja yöt.
Kun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin lujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme: mitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui luokan eteen.
Yht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät hymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli täysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet tehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään oli syvä, helähtelevän varma sointu.
J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois, Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.
Värsy toisensa jälkeen seurasi, — kaikki yhtä tyynesti, ilman hätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi hiljaisuus.
— Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. — Sinä voit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein olemaan laiskanpuoleinen.
Se oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen, mutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti, kuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, tyhjänpäiväiseksi… mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista kuin oli, — valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi olla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten kaltainen, vapaa ja rehellinen.