Sen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta runostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi salaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi mitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista herkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän mielestään vain hiukan omituinen.
Kahdeksantoista vuotiaana Hermanni suoritti ylioppilastutkinnon.
Kun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta kotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista ja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman ikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää sujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja varoen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn ja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi ja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois tavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat tarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.
— Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat kannan, kehotti renki.
— Mitä sinä minua herraksi… lapsuuden toveri, — Hermanni koetti olla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä vaatimattomaksi ja häntä hävetti.
V.
Tänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin muitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa nuorimmankin pojan suhteen. —
Näihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen mahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet eivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti omassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen kanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen ystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.
Kotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat voimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi itsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne liikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään voiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän, johon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän lämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen selvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä päivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea itsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.
Raadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä työpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se herättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja talonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on herra, halveksi ruumiillista työtä, — ja luulottelee, että työväki sitte häntä ihailee.