Kun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja naureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä viittaus: eihän tämä työ herralle sovi. — Kiireellisenä heinä-aikana äiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle tultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa myöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan työskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista hän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa loma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.
Niin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli suuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. — Tällaisissa mielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa kuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa, kaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, — täytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina, mutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja niissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan. Sen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen — nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia — sen Hermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka antaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.
— Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, — aivanhan sinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa heittelemään.
Sellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne paljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla ne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen oli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä ympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä oli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita koskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat toiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi puhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, — kuuli oman äänensä, kuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli vaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa voisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään äärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä kiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi, seurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.
Mitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä huviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet itseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun hän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa sietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi levottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli läpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet näkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti koki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy: sattumaltahan minä vain täällä.
Muutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan ohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä. Huvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli huomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon, hän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.
Hän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan! Hän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on yksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!
Tässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan pelästyi.
Enon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja ystävänsä, — tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei vaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä — suuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.
Hermanni lähti nopeasti kävelemään eteenpäin.