Kotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan tuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan katot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja kartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä sitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten elämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä… Kestääkö hän yksinäisyydessä? Jos nämä — toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän yksin — joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa, vaan työssä ja toimessa?
Äskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus toimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, —
Mutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa rauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee, ne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee tyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai liikkeeseen.
Siellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen, kolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin nurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa joukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä, omat ajatuksensa… kuitenkin se kaikki sisältyy tähän… yhteen ainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei seutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa…
Täällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan, mielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui tarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on suurta.
Hyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa havuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä, vaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.
Sitte rauhattomuus teki uuden ryntäyksen.
Jokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti, toimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden aivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia. Elämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena katselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä kirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä ajatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus ja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä elämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina yksinäisyyden hetkinä…
Sitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun seinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä pieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.
Se ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain valoisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy — sitte se katoaa jättäen hänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä vastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä hän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä, hänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä ruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden sivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella, ihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä täyspainoista työtä… Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan heidän tietonsa ja ajatuksensa!