Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta. Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin… Hän laittaa itselleen pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää… hän on niin pieni, heikkohenkinen ja vähäpätöinen… ei hän tee mitään hyötyä ihmisten yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.
Niin, — ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven viimaa vastaan…
Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei enää voinut sitä tyynnyttää.
Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät… Mietteet sekaantuivat, kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän lähti liikkeelle.
Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi pääkaupunkiin.
Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää, vieroittavaa vihamielisyyttä.
* * * * *
Seuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.
Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja samalla kertoi miten oli ne saanut.
Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava loiste.