— Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat ovat, hitto vie!… Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät lähteneet!… Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut, jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin…
— Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori väkinäisesti nauraen sanoi.
Eno vaaleni.
— Mitä sinä sanot?… Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota turkkejansa!
— Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, — eihän nykyään kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.
— Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle, että karhu nykyään itse myö nahkansa?… Sinusta, Hermanni, minä olen toivonut miestä, edes jonkinlaista…?
Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.
Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet. Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana, ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.
Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut. Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi karkotettu satu-urosten maailmasta.
— Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. — Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte — hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi — mitä miehiä me olemme?