Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.
Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.
Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen, sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.
Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen haltuun.
VI.
Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.
Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut, ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin tapaisia.
Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.
Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön, ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, — tuskin niinkään paljoa. Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt, — eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden, tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus, kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään elämän tuntemukseen.
Siten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.