Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.
Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. — Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä ja parantuneena.
Siinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.
Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, — mutta sitte kiintyi ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta. Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä syventyy kirjoihinsa — ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa — lukee, tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita selvennystä etsien, — kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen mukaisia suunnitelmia, — kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.
Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.
Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas, alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori, joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni vähitellen valmistuisi joksikin.
Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän, aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen…
Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.
Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan, mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja lähteä kulkemaan omille teilleen.
Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat, ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa muodoissa.