Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?
Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin, käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan, teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi, jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi. Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi. Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä, kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.
Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian sekä omalta kannaltaan, että oppineitten… silloin!
Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.
… Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä. Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko — tai heikonnettu — järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on…
Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili, väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se häntä.
Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.
Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.
Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala, ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.