Tyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa. Ensimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä yht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana hän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat moniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista levottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut syventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen. Näin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.
Päästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän kuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei näkynyt.
Sepä omituista…
Aivan varmasti oli hän kuullut miten joku sanoi: Hermanni!
Kerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut nimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se sellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?
Her-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä omituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni, jolla hänen olemustansa kuvataan… Mitä kummaa siinä nyt on olevinaan…
Ja kuitenkin… onhan silloin kysymyksessä hän, hän itse… minä itse…
Hän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli hiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi esiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään ovat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat itsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.
Hänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta. Yhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti. Hermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi sattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka hänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli, saattaa olla noin ilmeetön ja eloton… Jos nyt olisi edessäni satoja, tuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä, pyöreitä… Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei peloitti.
Sitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä se vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin olemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia, sytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa, mieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen. Siellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat… Huoneen seinät olivat niin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän täällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat ottavat kummitusten muotoja.