Hän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa professoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä takana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli ollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka silmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin tyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.
Niin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan, kuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä suurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi siinä muurahaisia, — niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen asti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli kuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon ponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni hän suoriutumaan tutkinnosta.
Poistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät häämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia, liikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä niin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien suurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut aarre-aittaan, — mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä mitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.
Torille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi palttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui…
Samassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin pahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja rinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli… Ei tiedä ketä kohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari, senaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui siihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa, vaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt kyyneleiksi purkautumaan.
Vasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään, omaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta, joka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan aineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla kymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista…
Tahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita… unohtaa, että hänelle ovat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset… Eikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että ensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin lakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin… miten elämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena, jonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä on siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen elämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, — lapsuudesta miehuuteen saakka, — hänen laittamansa esteet ovat sille tulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa kulkuaan.
Minne se kulkee?
Ensi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet hänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen niinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee oppineeksi, saa viran… Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne olivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä sanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen toisille sanoa, miksi hän aikoi. — Sellaisena kuin kysymys nyt tuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava vastauksen vaadinnassaan.
Minne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän kykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen elämänsä sumua, — höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun se ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?