Hän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat mietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas lapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen etsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.
Kerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt velvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän ei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana häntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet. Enovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se oli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka oli ollut mieleistä…
Hänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului. Lapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen johdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan tottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä, vieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja nyt kaiketi vaaditaan häneltä tiliä kuljetusta matkasta.
Kesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten voidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä kulettaneet?
Jos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin pienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin… mikä hän nyt olisi, — olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?
Mieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen kirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa — muistui mieleen mahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon näköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet…
Hermanni kosketti käsivartensa lihaksia. Ne eivät olleet heikot.
Pitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin pienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?
Huumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta ja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän jälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas etäisyyteen.
Lentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä miten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset jännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin tyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti pyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on siinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty, kelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta… Nöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene rauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.