— Maanviljelijän, tietysti.
— Jaha, jaha.
Vihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys. Hän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä sanomalehden ja alkoi sitä lukea.
— Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta katsettaan.
— Täyttä totta se on.
— Hm. — Vihtori rypisti hermostuneesti lehteä, mutta jatkoi lukemistaan.
Seinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa ja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli pieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas. Vihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen, Hermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen omaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus: hän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin pihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa, jolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.
Veljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan hiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut pitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman painostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista asioista.
Vihdoin Vihtori pani pois lehtensä.
— Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, — hän veljeensä kääntyen kysyi.