Entiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. — Ajattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän pieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! — Sen kuultuaan hän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru olikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille…
Ajatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa ja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.
— Tahdotko sinä vettä? — Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja vei vesituopin hänen huulilleen.
— Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa niin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.
Vaimo hätäytyi ja alkoi pyyhkiä.
— Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. — Toivotte pääsevänne, p… t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole, sanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä sinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni… voih… vettä!
Emäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja kostutti huulia kylmällä vedellä.
— Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja, raha, tavara, kaikki tyyni minun… minun!
Aina vaan mieli tavarassa, huoahti emäntä itsekseen.
Sairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja ikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi: