— Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään minun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p… t, että minä elän.
— Eihän me, eihän me, hätäili emäntä.
Mutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas mielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia sielunsa tilaa.
Jo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut kuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä toivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut… kunnes, niin… siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi…
Rakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan saada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla…
Huulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, — sydän askaroi toisin tavoin.
Kun se kuolee… kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi, Anna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa kamariin läpi valkeiden verhojen.
Hyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen elää…
Anna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää nuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa, jos, jos…
Hän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.