Vastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei koskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja rasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt, emännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan…
— Vettä, vettä… voih!
Sairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa. Emäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja ja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos tuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.
— Varastavat rengit ja piiat, kun sinä et ole katsomassa niiden perään.
— Anna…
— Anna! Varastaa sekin. Kun tästä paranen, niin…
Emäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, — epäilystään siitä, että miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta laupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.
— Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. — Mitäpä te toisen tavarasta välittäisitte… minunhan nämä kaikki on.
— Jos olisi haettaa — lääkäri, ehdotti vaimo.
Hän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä ei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.