— Lääkäri, ärjäisi isäntä. — Vai sille sinä ensimäisen osan omaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin tämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!… Ei kumpaistakaan, sanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä leivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka parantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian! P—le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen turhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa saran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia. Pehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata koko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden kesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!

Emäntä lähti täyttämään käskyä ja sairas jäi yksin.

* * * * *

Talon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi, se oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta isäntää tervehtimässä.

Silloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin oli häntä pelätty, — oli pelätty ja salaisesti vihattu — mutta nykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta, kunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto veisi viljan, — nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla, ja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä vallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus harhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä kuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet kostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet ilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni pimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja oli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut, — kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha. Uhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen peittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa. Kukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka sairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai täytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi ajoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin häätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä luonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta voimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja vilkkaimmat alkoivat "nähdä". Piika näki kummallisen olennon kulkevan saunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli ihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta ja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin nauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka tietää mitä vielä tapahtuu!

Aapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi hämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa vie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä masennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja antaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä. Antakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta siihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.

Hitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta Hauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen työtä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.

Tie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea aho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista kerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin tarkka vaisto… Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä huomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja lumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että talvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei ole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella, tarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa yksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman kanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen hätä… Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta… soo, pääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa, jotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:

Kun rannalla rommia ryypättiin, niin pullot ne lyötiin rikki, ja kun piikatyttöjä halattiin, niin emännät ne itki,

mutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos kurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna ja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta ohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin… ja metsässä välkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli. Miehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään siunasi, — sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi pirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä nielaise.