Niin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva oli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut. Nukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, — sanoi odottaneensa tulijaa.
— Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, — se meidän isäntä, nähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille riihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani meille… ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde tälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen peltoon, — vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille voita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.
Pekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän siirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei vastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies milloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo odotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.
— Olisikohan tästä lähdettävä, virkkoi vihdoin Hauskala.
— Niin, miten sen olette tuuminut, vastasi Aapo.
— Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti miellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä… peltoja mikkolaiselle on kyllä entisiäkin…
— Oon, on, myönsi Aapo totisena, — mutta eihän lisä pahaa tee.
— Perunapelto ei minua sinne vedä, ei.
— Kun se on yhden kesän takia kuokittava, säesti Aapo.
— Mutta paha on apua toiselta kieltää, kun se sitä pyytää.